tiistai 12. joulukuuta 2017

Mikko Salmi: Olut!

Monipuolinen ja kokenut olutammattilainen Mikko Salmi on julkaissut tanakan kirjan, jolla on hieman mielikuvitukseton nimi. Tosin syksyn kirjamarkkinoille on ilmestynyt myös Viski!-niminen opus, joten ehkä kyseessä on kustantajan markkinointitaktiikkaan liittyvä juttu. Kirjassa esitellään 13 luvussa perinteisimmät oluttyylit samalla toistuvalla rakenteella. Tyylin kuvaus, yhdistäminen ruokaan, katsaus tyylin syntyhistoriaan, esimerkkioluet ja lopuksi tyyliin liittyvä proosamuotoinen tarina, useimmiten fiktiivinen, muutaman kerran omaelämäkerrallinen. Kuvat ovat suuria ja täyttävät olutpornon vaatimukset. Hauskasti startataan kaikkein marginaalisimmista tyyleistä sahdista ja lambicista päätyen lopuksi yleisimpiin pilsneriin ja geneeriseen lageriin. Teksti on sujuvaa, ironista, persoonallista ja täydellisen asiantuntevaa. Tällaista olutkirjaa ei ole Suomessa julkaistu sitten Unto Tikkasen päivien. Tyyli on kuitenkin erilainen kuin Tikkasella, täysin Salmen omaa. 

Henkilökohtaisesti en kuitenkaan pitänyt fiktiivisistä pienoisnovelleista, joissa seikkailee mm. oikeita historiallisia henkilöitä. Jotenkin ne eivät nivoudu kirjan muuhun kokonaisuuteen. Ne toimisivat luultavasti paremmin omana novellikokoelmanaan. Tykkäsin paljon enemmän Salmen omista seikkailuista Skotlannissa, Tanskassa, Prahassa ja Ranskassa, jossa vastaan tulee itsekin tapaamani Gilbert Delos. Myös kirjan loppupuolella oleva Salmen uran alkuvaihetta raportoiva kerronnallinen CV on mielenkiintoinen ja informatiivinen. Kirja on selvästi suunnattu vähemmän olutta harrastaneille, mutta uusia yksityiskohtia ponnahteli minullekin, melko hurjalta kuulostaa Salmen Dupontilla bongaama käymislämpötila +33 °C. 

Joissakin yksityiskohdissa on kuitenkin horjahtelujakin. Esimerkkioluissa ei ole mainittu panimoa, usein se näkyy etikettikuvassa, mutta ei läheskään aina. Vallonia ei ole "pieni alue lähellä Ranskan rajaa", sehän on koko ranskankielinen Belgia Brysseliä lukuunottamatta. Salmi syyllistyy lähes rasistiseen yleistykseen väittämällä "makeus on ihmiselle lähtökohtaisesti mieluisaa". Itse en voi sietää mitään makeaa. Imperial stoutien esittely barley wine -otsikon alla nostattaa kulmakarvoja. Hauskakin typo löytyy, hikiselle rumpalille tarjotaan pahamaineisessa Oulun Panimossa kupanvärinen olut. 

Kokonaisuus on kuitenkin siis suomalaisen olutkirjallisuuden terävintä kärkeä tähän mennessä ilman muuta. Kiinnitin huomiota samaan asiaan kuin Olutkoira-bloggaaja omassa arviossaan. Mikko Salmi on nuorehko mies, minua yli 10 vuotta nuorempi. Kirjan perusteella hän tuntuu kuitenkin elävän menneisyydessä, joistakin tuoreista havainnoista huolimatta kirja olisi voitu periaatteessa julkaista jo 1990-luvulla. Internet ja globalisaatio positiivisessa mielessä ovat muuttaneet olutkulttuuria viimeisten 20 vuoden aikana olennaisesti ja vauhti on vain kiihtynyt viime vuosina. Koskaan aikaisemmin eivät niin monet ihmiset ole olleet kiinnostuneet erityylisistä oluista ja nimenomaan erilaisista makuvivahteista. Tästä Salmen kirja ei kerro, mutta ehkä se onkin sitten uuden kirjan aihe.

maanantai 11. joulukuuta 2017

Vakka-Suomen Prykmestar Porter

Ei paljoa vaahtoa syntynyt, reilusti lorottamalla muutama isohko lyhytikäinen kupla. Kaunis kirkas mahonkisen tumma punaruskea väri. Maltaisen makea tuoksu, maku on karamellinen, kuin tšekkiläisessä tummassa lagerissa. Paahteisuutta ei ole, hedelmäisyyskin hyvin häilyvää,  katkeroa ei oikeastaan ollenkaan. Olen hajamielisesti huomioinut negatiivisia kommentteja tästä Vakka-Suomen uutuudesta, mutta aivan näin alisuorittajaksi en olutta uskonut. 7,5-prosenttisen oluen etikettiä tutkiessa selviää, että kyseessä on pohjahiivatuote. Se hieman selittää Velkopopovický-mielleyhtymää, mutta ei tässä kuitenkaan ole balttiporterienkaan parempia ominaisuuksia. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.

HIMA Seela IPA


Viime torstai-iltana vaakaräntäsateisessa Kurvissa haltijaa vaihtanut kotiolutleka.  Hieman tuli kaadettua hiivaa sekaan, mutta kohtuullisen kirkas hyvin vaahtoava ulkonäkö. Tuoksussa pehmeää trooppista hedelmää. Maku on melko hillitty, hedelmäinen kyllä, mutta myös karamellisempaa kovempaa vetoa. Katkeruus leviää taustalle varsin nopeasti leveänä aaltona, joka vaimenee hitaasti. Hiilihappoa on hieman liikaa. Ei makuvirheitä ja ilahduttavan katkera, mutta pyöreämpää pehmeämpää hedelmäisyyttä ja selvästi voimakkaampia aromin fragransseja voisi toivoa. Alkoholia voisi helposti luulla olevan pari prosenttia vähemmän kuin tähän ilmoitettu 6,8%.  Tämä on ehkä liikaa suuren yleisön oletettuun makuun tehty olut, Laitila-Saimaa-Nokia -osastolta tällaista odottaisi pikemmin kuin kotiolutyhteisöltä. Humalina Herkules, Amarillo, Vic Secret, Galaxy, Ella. Hyvältä kuulostava setti, mutta ehkä määrät aromihumalissa liian pienet. Maltaat Simpsonilta, Extra Pale Ale ja Wheat Malt. Hiivana Yeast Bay Vermont Ale. Pullon pohjalta löytyi vielä lähes pureksittavia klönttejä, jotka eivät huonoilta maistuneet nekään.

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Antti J. Jokinen: Kätilö

En tykännyt yhtään Katja Ketun Yöperhonen-romaanista ja tämä aiemman teoksen filmatisointi on samaa tasoa, Kettu myös käsikirjoittajana. Tämä on harmi, sillä Jokisen Oksanen-tulkinnasta Puhdistus pidin. Visuaalinen tyyli on samantapaista, mutta löysempi käsikirjoitus hukuttaa elokuvan. Myös toteutus on heikompaa, näyttelijäsuoritukset melko vaivaannuttavia ja dialogista on välillä mahdotonta saada selvää. Äärimmäisen raskas ja synkkä elokuva, tapahtuu pääosin Titowkan sotavankileirissä Petsamon alueella jatkosodan viimeisinä kuukausina. Tommi Korpelan esittämä leirin komendantti on ryhtynyt Mengeleksi vastattuaan kolme vuotta aikaisemmin Babi Jarin verilöylystä. Sodankäynti on kaoottista ja väkivalta sattumanvaraista. Tarinan loogisuus ontuu ja viimeistään päälleliimattu loppu tuupertaa teoksen.

Helsinki Beer Festival Pikkujoulu @ Sture21


Asuinkorttelissani sijaitsevassa Sture21-ravintolassa olen käynyt muutaman kerran lounaalla ja yhdesti oluella. Se jäi ainoaksi kerraksi, koska Fuller's ESB oli etikkaista. Nyt huomasin hämmästyksekseni, että anniskelupaikassa järjestetään Helsinki Beer Festivalin pikkujoulut. En ehtinyt tapahtuman avaukseen Raaseporin turneen takia ja pyörähdin asunnollani viemässä Fiskarsin tuliaispullot tuulensuojaan. Hämmästyin kun postiluukusta oli kolahtanut lisäkutsu samaan Sture21-tapahtumaan. Ilmeisesti siis taloyhtiöni oli jotenkin mukana tapahtuman järjestelyissä. Hämmentävää, mutta ehdottoman kannatettavaa. Olen näköjään asettunut oikeaan taloon asumaan. Västra Nyland -päivä oli ollut raskas, mutta pakkohan tällaiseen tapahtumaan oli pistäytyä.

Tarjolla lähinnä espoolaista tarjontaa, Fat Lizardin ja Olarin hanakamaa, sekä pullo-oluita Unkarista ja Belgiasta. Vaikutti siis hieman Helsinki Beer Festivalin jämävaraston tyhjennysmyynniltä, mutta en antanut sen häiritä tunnelmaa. Juhlatunnelma näytti kyllä olevan jo laskusuunnassa, melkoisen väljää tiloissa oli. Tuttuja näkyi espoolaisten tiskien takana, maestro Markku Korhonen täydessä työn touhussa ja olipa paikalla panimohistoriadokumentaristi Antti Rätykin. Paistettuja sirkkoja olisi ollut tarjolla ja jopa talon tarjoamaa porsaanniskaakin vielä jäljellä. Ehdin kuitenkin syödä keskustassa Raaseporin bussista hypättyäni, joten ruokaosasto jäi nyt kokeilematta.

Oluttarjonnan kiihdyttävin uutuus oli upouuden salolaisen Swan Craft Breweryn ensimmäinen tuote Salo Weizen, 5,7-prosenttinen hefeweizen. Kegityksessä jotain häikkää, vaahtoa syntyi liikaa, sain oluen talon tarjoamana. Suhteellisen makea, täyteläinen. Banaania, ei täysin puhdas, tuskin suuria ongelmia, mutta weizenissä horjuvuudet maistuu niin selvästi. Mäntsäläisen Kiisken Majakka ensimmäinen hanakokeilu panimolta, red ale, 5,5%. mallasvoittoinen, ei hedelmää, hieman karkea. Selvästi heikompi tapaus kuin Vastaranta-rauch.


Olari SMaSH-sarjasta olen aiemmin kokeillut Motuekaa, nyt tarjolla Galaxy. Hyvin appelsiininen niin kuin pitääkin. Raikkaan hedelmäinen, katkeroa puuttuu. Jos jokin humala sinkkuna toimii, niin Galaxy on sellainen. Lämmetessä ehkä hartsia kerääntyy liikaa. Olari tehnyt myös belgi-IPAa, yhdessä Maistilan kanssa. 7,2%, voimakkaasti belgiesteristä, matalahiilihappoista, hedelmää, pihkaa, katkeroakin lähes kohtuudella. Hieman tasapainoton ja ryhditönkin. Tilasin festarityyliin kaksi olutta kerralla, annokset oli nyt melko isoja ja hintaakin 8 € kappale. Fat Lizardin hanoissa ei uutuuksia ja en viitsinyt kokeilla Schlaflyn 10 vuotta vanhennettuja barleywinea ja imperial stoutia. HBF:n tuoreemmatkin pullot taatusti jo yli-ikäisiä ja ainakaan IPOihin ei kannata koskea. Siirryin lepäämään kulman taakse.

Joulumarkkinahulinaa Tammisaaressa ja Fiskarsissa


Osallistuin runsas vuosi sitten Länsi-Uudenmaan Lumo matkailu Oy:n (Visit South Coast Finland) järjestämälle ruokapainotteiselle retkelle. Nyt samalta taholta saapui kutsu joulumarkkinoille Tammisaareen ja Fiskarsin ruukkikylään. En ole koskaan aiemmin Tammisaaressa käynyt, joten päätin osallistua uudellekin kierrokselle. Ohjelman juomaosuus vaikutti varsin rajatulta, joten odotin osallistujajoukon olevan erilaista kuin viimeksi. Näin kävikin, vaikka oppaana olikin sama Tuula Kleiman. Kuskin nimi oli tällä kertaa Hans ja muita bloggaajia oli kahdeksan kappaletta. Ruoka/sisustus/lifestyle/matkailu -osastoa ja kaikki naisia. 




Ajoimme suoraa reittiä Raaseporiin nykyään kuuluvan Tammisaaren vanhaan kaupunkiin torin laidalle. 90-luvun alussa kävin Hangossa, mutta ajoin silloin mennen tullen Tammisaaren ohi pysähtymättä. Ensimmäinen kohde torin reunalla oleva Carl de Mumma -kahvila, jonka torille avautuvassa lasiterassilla aamupalatuokio, kinkkusämpylää ja Lucia-pullaa kahvin ja Ekta Bryggerin omenamehun kera. Tori ja läheiset kadut olivat täynnä myyntikojuja ja porukkaa alkoi olla jo tungokseen asti. Yleensä tämäntapaisilla markkinoilla ei ole mitään minua kiinnostavaa. Vilkaisin tarjontaa pikaisesti ja totesin tilanteen samaksi Tammisaaressakin. Ryhdyin kiertelemään varsin kompaktia kaupunkia. Kiinnitti huomiota, että päällystämättömiä katuja löytyi läheltä toriakin. Suomenruotsalaiset alueet eivät siis välttämättä ole kovin varakkaita maineestaan huolimatta. Rannassa merivesi oli korkealla, mutta ei sentään aivan kaduilla asti. Kova hyytävä tuuli häiritsi ulkoilua, täytyi käydä välillä lämmittelemässä kirjakaupassa. Kyseinen Kuninkaan Kirja olikin varsin hyvin varusteltu näin pienen kaupungin kaupaksi. Esillä mm. mielenkiintoista aineistoa Dragsvikin tapahtumista 1918.


Tarkoitus ei ollut tässä välissä olutta nauttia, mutta yllättävän raivokkaan sadekuuron iskiessä satuin olemaan Erottajankadulla Saloon Santa Fe -nimisen ravitsemusliikkeen vieressä. Hieman erikoisen näköinen rumahko rakennus, mutta ovi aukesi, baari oli hienosti avautunut jo klo 11. Kaksiosainen tila, oikealla ruokapuoli ja vasemmalla ikkunaton pubiosa, jonne odotetusti suuntasin. Yksi täysi pöydällinen miespuolisia seniorikansalaisia tuoppien ääressä, aivan samaan tapaan kuin Saksan maaseudulla. Yllättävän monipuolinen oluttarjonta näin pienen kaupungin baariksi. Hanassa ei mitään ihmeellisempää, pullossa kattava setti Fiskarsin ja Malmgårdin oluita. Katkera Nunna on jäänyt kokeilematta, valitsin sen. Karpalo sour ale, vain 3,5%. Vaalea väri, kirpeä maku, hyvin kevyesti hapan marjaisella tavalla. Pohdiskelin olisiko happamuus saatu aikaan pelkillä marjoilla. Myöhemmin iltapäivällä panimon Jari Leinonen sitten selitti, että seassa myös maitohappobakteereja.  







Parin tunnin itseohjautuva osuus päättyi tähän ja siirryimme pienoisbussilla läheisen Sea Front -hotellin Strandis-ravintolaan, jossa palkitun keittiömestarin Samuel Mikanderin suunnittelema lounas. Hän oli valinnut kasvistarjonnan, koska vierasjoukko niin naisvoittoinen. Sehän sopi minullekin ja mutustelin tyytyväisenä halloumijuusto-pohjaisen annokseni itävaltalaisen valkoviinin säestyksellä. Yksi leideistä halusi lihaa ja hänelle tuli pyöreähkö iso jauhelihapihviannos, jota vilkaisin kieltämättä hieman leuka alaspäin loksahtaen. Jälkiruokana cappuccinomoussea fudgen ja puolukoiden kanssa, sekin erinomaista. 






Aikataulusta oltiin hieman jäljessä, joten ripeä siirtyminen Fiskarsiin. Koskaan ei kuitenkaan ole niin kiire näillä reissuilla etteikö pieni sivuhyppäys onnistuisi. Niinpä kurvasimme pikkumutkan kautta Billnäsin ruukkikylän läpi, jota en ollut ennen nähnytkään. Fiskarsissa pääkohde oli siiderivalmistamo Kuura Cider, jossa Petri Halmetoja kertoi intohimoisesti toiminnasta. Prosessi on varsin yksinkertainen, mutta käymis- ja kypsytysaika huomattavasti pitempi kuin oluen teossa. Laitekapasiteettia tarvitaan siis suhteessa enemmän kuin panimoissa. Koska Kuura käyttää vain kotimaisia omenoita, toiminta on myös sesonkiluonteista hedelmien kypsyessä syksyllä. Kuura ei lisää suoraan sokeria, se tulee lisätyn mehun kautta. Omenalajikkeita on luonnollisesti paljon ja tyypillisesti useita lajikkeita sekoitetaan lopputuotteeseen, mitään single cultivar cideria ei tavoitella. 




Siiderityylejä on useita, Kuura on tehnyt scrumpy-tyylistä real cideriakin, mutta sitä ei nyt harmittavasti esillä. Kolme erityylistä maistiaista löytyi. Vintage 2016 oli varsin kevyttä, hyvä juotavuus 6,5-prosenttiseksi, omenaisuus ei kovin pinnalla, hiilihapot lähes olemattomissa. Happoja löytyi Kuura Cuvée 2015 -tuotteesta, tehty samppanjamenetelmällä, hyvin raikas kuohuviinimäinen juoma. Tuote on jo loppuunmyyty, tyhjensimme yhden viimeisistä pulloista. Halmetoja tekee myös québeciläistä jääsiideriä. Kuuran Ice Ciderissa omenamehu on jäädytetty, myös itse omenoita voidaan jäädyttää. Peräti 12%, makeahko täyteläinen juoma, muistuttaa jälkiruokaviinejä, erittäin maistuvaa tavaraa. 

Tässä vaiheessa ohjelmassa oli omatoimista shoppailua Ruukki Villagessa. Itseäni se ei tietenkään kiinnostanut, mutta olin suunnitellut pistäytyväni tässä välissä Ägräs Taproomissa. Tuula Kleiman soitti vielä paikalle varmistaen aukiolon. Kiinnihän se sitten olikin, mutta Fiskarsin Panimon Jari Leinonen oli kuulemma paikalla ja olisi halukas esittelemään tislaamon puoltakin, joka jäi viime syksyn kierroksella sivuun. Sain mukaani kaksi janoisempaa daamiakin. Yllättävän pimeässä ja liejuisessa kylässä panimotislaamokompleksia ei meinannut aluksi löytää, mutta ei harhailu kovin mittavaa kuitenkaan ollut. Fiskarsin kauppa oli auki ja Jarikin pääsi irti uuden alkoholilain lausuntoneuvotteluista Malmgårdin Tuomas Markkulan kanssa. Otettiin ripeä panimoesittelykin, jossa Jari esitteli mm. kotimaista humalaa. Paljon on ollut keskustelua suomalaisen humalan soveltuvuudesta oluenpanoon, mutta nyt ensi kertaa näin jotain konkretiaa asiassa. Ihan hyvännäköisiä käpyjä, mutta kyllä jalostustyö on vielä kovasti kesken. Kuulostaa olevan erimielisyyttä toimijoiden kesken siitä tulisiko panostaa katkeruuteen vai aromaattisuuteen. Tutun kuuloinen dilemma, oikea vastaus on tietysti "molempiin".





Sitten esittelyvuorossa tislaamo, jossa ei nyt tietenkään ihmeempää nähtävää näyttävän tislauslaitteiston ja tynnyrien lisäksi. Giniä ja akvaviittia syntyy, viskiä tulee parin vuoden päästä PX-sherrytynnyreitä näytti olevan kypsytyskäytössä. Maistiaisilta ei vältytty täälläkään, ensin Ägräksen maltillisesti kuminoitua akvaviittia ja sitten Paavin polku -oluesta tislattua Bierbrand-pontikkaa, joka 52%. Yllättävän pehmeää tämäkin, ei kovin monimuotoinen, mutta alkoholi ei hallitse liikaa kokonaisuutta. 

Ägräs-syrjähypyssä meni sen verran aikaa, että myöhästyimme päätöskahvitilaisuudesta Cafe Antiquessa. Yllätyin, kun paikkaa isännöi Level Eleven -kiertolaispanimon Oskari Sundström. Tiesin, että Oskarilla on kahvila Fiskarsissa, mutta en ollut selvittänyt, että juuri sama paikka oli nyt ohjelmassa. Samantien olikin sitten aika suunnata takaisin Helsinkiin. Hauskaa oli taas Länsi-Uudellamaalla ja loppujen lopuksi juomatarjonta olikin paljon mittavampaa ja laadukkaampaakin kuin ennakkoon arvelin.

perjantai 8. joulukuuta 2017

James Gray: The Immigrant

Melkoisen karu tuore (2013) maahanmuuttoleffa. Puolalaistytön vanhemmat murhataan ensimmäisessä maailmansodassa ja sitten tyttö joukkoraiskataan 1921 siirtolaislaivalla New Yorkiin, jossa tyttö pakotetaan prostituutioon. Tunnelma ei tästä paljoa kohoa missään vaiheessa, vaikka dramaattista kolmiodraamaa syntyykin. Melko hyvää periodiotetta, mutta ei tämä mikään The Godfather, Part II ole. Marion Cotillardin näyttelijäsuorituksen varassa kaikki toimii, sen minkä toimii. Ohjaaja Gray on ollut ennenkin kiinnostunut omista eurooppalaisista taustoistaan, mutta jälki on ollut melkoisen tasapaksua Little Odessan jälkeen, niin nytkin.

torstai 7. joulukuuta 2017

Federico Fellini: 8½

Fellinin elokuvista ensinäkemällä kolahti kovimpaa La Dolce Vita, mutta ohjaajan kestävimmäksi teokseksi on vakiintunut useammilla katsomisilla tämä kolme vuotta myöhemmin 1963 valmistunut Otto e mezzo. Tässä Fellini lopulta päästi irti perinteisestä juonielokuvasta ja loi samantien lähes täydellisen esimerkin unenomaisesta kaoottisesta absurdista elokuvasta, jossa kaikki tuntuu kuitenkin merkitykselliseltä ja kokonaisuus on hämmästyttävän ehyt. Numero viittaa miehen uraan, tämä oli yhdeksäs ohjaus, joista ensimmäinen oli kollaboraatio Lattuadan kanssa. Päähenkilö on Marcello Mastroiannin esittämä 43-vuotias (Fellini syntyi 1920) elokuvaohjaaja Guido Anselmi, joten omaelämäkerrallisuutta ei tarvitse sen enempää pohdiskella. 

Tämä on yksi suurimmista metaelokuvista, vaikka näennäisesti elokuvaa ei tunnuta saavan aikaiseksi. Naisia on lukematon määrä, päähenkilön elämä tuntuu pyörivän heidän ympärillään, tai naiset pyörittävät häntä. Claudia Cardinale tietysti erottuu tästäkin joukosta, mutta vaikuttavaa jälkeä esittää mm. nyttemmin hieman unohtunut Anouk Aimée ohjaajan rankkaan paikkaan joutuneena vaimona. Joukossa mukana mm. Mario Bavan kauhutähti Barbara Steele ja Casablancan ikimuistoinen Madeleine LeBeau 20 vuotta myöhemmin lähes yhtä vähän palkitsevassa roolissa. Fellini onnistui myöhemmin erinomaisesti mm. Amarcordissa, mutta samanlaista virtuoositeettia kuin tässä ei enää syntynyt. Nautinnollisempaa tajunnanvirtaelokuvaa on vaikea kuvitella. Yksityiskohtia voisi mainita lukemattomia, mutta nyt sattui silmiin juna-asemalla abstrakti juliste, jossa lukee isolla tekstillä Birra!

Suomenlinna Victory Imperial Porter

Vantaalta uutta kamaa, ainakin itselleni, se ei ole jokapäiväinen tapahtuma. 8,3%, musta olut, hyvin paahteinen, mutta myös hedelmäinen maku. Hyvä juotavuus, ehkä hieman liikaa hedelmäistä makeutta minun makuun. Peräosassakin puhtia, lähes katkera loppuunvienti. Erinomaisen puhdasta ja olennaiseen pelkistettyä olutta. Iski nyt hyvin räntäsateiseen tunnelmaan. William K Kurvi, 7.12.2017.

Sakiškių NEIPA


Liettuasta NEIPAa eli siis vitsikkäästi North European IPAa. 5,7%, hyvin samea, hyvin mehuinen. Ei edes keltainen, joten liejun näköistä olutta. Aika ohutta rungoltaan, ei katkeroa. Taas tulee räntää vaakasuoraan. Helsingin sateet kyllä ottaa päähän. Sveitsissä ei satanut pisaraakaan viiteen päivään, vaikka kylmää. Mutta pakko oli lähteä baariin, kun tuli sovittua HIMA-oluen luovutus sinne. William K Kurvi, 7.12.2017.

Murailles Velosophe


Genèven lentokentällä geneerisessä food courtissa vehnäolutta, yllättäen ei sen kalliimpaa kuin kaupungillakaan, 8,40 CHF. Murailles-panimo Meinieristä läheltä Genèveä, ilmeisesti Velosophe-niminen tuote, baarissa ei sitä mainittu. 4,5%, heikosti vaahtoa, appelsiinimehun ulkonäkö. Perusesterinen, hieman banaania, mutta jokin metallinen kova yrttinen ikävä sivuvivahde. Hefeweizen joko onnistuu tai ei, siinä ei ole paljon pelivaraa. Tämä ei onnistunut. Genève, Genève Aéroport, 6.12.2017.

Calanda Lager




Vielä Lausannen asemalla vihoviimeinen olut kahvikahvilassa. Kirkasta lageria. Maltaista makua hyvin kylmässä oluessa, aivan hituinen katkeron puraisua. Teollisuuslageria tietysti Churista, Heinekenin omistuksessa. Ei kuitenkaan vetistä pahvia tai jotain muuta epämiellyttävää. Lausanne, Caffé Spettacolo, 6.12.2017.