tiistai 8. toukokuuta 2007

Bob Seger: Face the Promise

Kuulin Bob Segeria ensi kerran kunnolla vasta 1985. Kaveri oli silloin levyttänyt jo 20 vuotta ja parhaat päivätkin takana. 70-luvun jälkipuoliskon Night Moves ja Stranger in Town ovat edelleen kestävää musiikkia. Silloin oli jonkin aikaa hieman epäselvää, kuka on ns. heartland rockin kingi, Seger vai Springsteen.

90-luku oli Segerille niin vaikeaa taaperrusta, että arvelin miehen häipyvän eläkkeelle. Mutta niin vaan vaari (62 v toissapäivänä) päkersi viime syksynä ulos tämän levyn ja kiersi täysiä keskilännen areenoita. Levyn kannessa Seger poseeraa preerialla moottoripyörän selässä. Epäilin sitä ensin ironiaksi, mutta tosissaan taidetaan olla liikkeellä.

Eikä Seger pullistele turhaan. Wreck This Heart potkaisee lätyn käyntiin yllättävän lihaksikkaasti. Segerin hitaat voivat mennä pahasti siirapin tuolle puolen, mutta Wait For Me ja No Matter Who You Are pysyvät aisoissa. Parhaiten rullaa Vince Gillin Real Mean Bottle. Tunnetta on mukana, sillä Segerin cv:ssä on 1997 puhalluskieltäytyminen ajettuaan ulos Kanadassa. Suomen oloissa tapaus vastannee puolen vuoden ehdotonta kakkua törkeästä rattijuoppoudesta.

Ei kaikki tietenkään toimi. No More ja Won’t Stop menevät mahtipontiseksi meatloafiksi, eikä tämä ole kehu. Nimikappaleessa on rasittava 80-luvun eltaantunut biitti. Sanoitukset on kliseekimppuja, mutta lauluääni on yhtä uljas kuin ennenkin.

Viimeisen kappaleen nimi The Long Goodbye voi viitata niin Chandleriin, Altmaniin kuin Springsteeniinkin. Mutta vielä ei ole jäähyväiset, ainakin livelevy on tulossa syksyllä.

Ei kommentteja: