sunnuntai 22. kesäkuuta 2008

Ken Dryden: The Game

Nykyjääkiekosta en välitä vähääkään, mutta olen edelleen kiinnostunut 1970-luvun NHL:stä ja punakoneesta, karkeasti yleistäen siis jääkiekosta ennen Wayne Gretzkyä ja Sergei Makarovia. Ken Dryden on tässä katsannossa keskeinen hahmo, hän pelasi 70-luvun NHL:n ykkösjoukkueen Montreal Canadiensin maalivahtina ja myös vuoden 1972 legendaarisessa Kanadan ja Neuvostoliiton ottelusarjassa. Dryden ehti pelata myös amatöörinä Tukholman MM-kisoissa 1969, luultavasti näin hänet sieltä tv:stä, mutta ei muistikuvia. Tätä 1983 julkaistua kirjaa mainostetaan kaikkien aikojen parhaana kiekkokirjana, mutta se voi olla ylipäätänsä paras huippu-urheilijan kirjoittama kirja. Jo 31-vuotiaana lopettanut Dryden on tehnyt uraa myös lakimiehenä ja poliitikkona ja hän on häikäisevä kirjoittaja.

Dryden kommentoi taitavasti muita pelaajia, joukkuetovereitaan ja vastustajia. Montrealin pelaajista muistettavimmat kuvaukset on puolustajista Larry Robinson ja Guy Lapointe. Bobby Orrin peliä hän vertaa oivaltavasti totaaliin jalkapalloon, eli samanaikaiseen Ajax/Hollanti-tyyliin. Toronton alamäkeä hän kuvaa ristiriitaisin tuntein. Drydenin suhde Montrealin supertähteen Guy Lafleuriin näyttää olleen melko etäinen. Moniosaaja Dryden ei täysin ymmärtänyt Lafleurin täydellistä omistautumista jääkiekolle. Kommentit aikalaismaalivahdeista Rogatien Vachon, Bernie Parent, Tony Esposito, Gerry Cheevers ovat lyhyitä, mutta kohteliaita. Suuri osa kerronnasta lähtee pukuhuonekuvauksista ja laajenee hämmästyttävästi eri suuntiin. Montrealin englantilaisten ja ranskalaisten välinen jännite ei Drydenin mukaan näytä kovin kiihkeältä. Dryden (s. 1947) pitää NHL:n kulta-aikana 60-luvun puoliväliä, vain kuusi joukkuetta ja Bobby Hullin ja Frank Mahovlichin kaltaiset supertähdet. Laajentuminen 1967 romahdutti pelin tason ja kyyninen Philadelphia Flyers pääsi juhlimaan. Poissaoloaan Canada Cupista 1976 Dryden ei kommentoi. Ei paljoa tarinaa myöskään vuoden 1972 Neuvostoliitto-sarjasta, vaikka Dryden pelasi alkupuoliskon peleissä. Dryden tosin kirjoitti tapahtumasta tuoreeltaan erillisen kirjan.

Hämmästyttävästi Dryden näyttää tuntevan jalkapalloa, pudottelee tekstiin Di Stefanon ja Puskasin tapaisia nimiä. Dryden rinnastaa Neuvostoliiton avausvoiton 7-3 Montrealissa 1972 Unkarin 6-3 -voittoon Englannista 1953. Huippumielenkiintoinen huomio löytyy Drydenin tuttavalta, jonka mukaan Neuvostoliiton jalkapallojoukkue pelaa hyvin samalla tavalla kuin jääkiekkojoukkue. Silti futisjoukkue on korkeintaan keskinkertainen ja lätkäjoukkue dominoi peliä. Jotain oleellista oli siis pielessä lätkäpuolellakin, mutta kanadalaiset eivät olleet vielä keksineet sitä. Eli hienosti suunniteltu ja organisoitu nopea taitopeli ei riitä, jos vastassa on riittävästi ennakoimatonta innovatiivista luovuutta. Tosin voi väittää, että Firsovin, Maltsevin, Harlamovin ja Balderisin pelissä oli innovaatiotakin. Dryden on kyllä oikeassa siinä, että jääkiekkoa ei voi pelata luotettavasti pitämällä kiekkoa hallussa, se onnistuu jalkapallossa, mutta kiekossa vain ylivoimapelissä. Ja siksi sivumennen sanoen se ei ole niin kiehtova peli kuin jalkapallo, jääkiekko on liian nopeaa ja kaoottista. Dryden väittää, että 1979 New Yorkin Challenge Cupissa Neuvostoliitto luopui vanhasta tyylistään ja alkoi pelata kanadalaisten parhaiden perinteiden mukaan. Ehkä niin, mutta tämä yhdentynyt systeemi ei enää ollut kovin kiinnostavaa. Kirjassa on 2003 kirjoitettu ylimääräinen luku, mutta siihen Dryden ei saa mitään kovin oleellista uutta.

Ei kommentteja: