torstai 29. lokakuuta 2009

Michael Powell: Peeping Tom

Brittiläisen elokuvan suurimman mestarin Powellin uran pysäyttänyt teos vuodelta 1960. Snuff-kuvaajasta kertova tarina oli liian raju useille vaikutusvaltaisille tahoille. Ennakoi selvästi saman vuoden amerikkalaista Psychoa. Metaelokuvaa, voyeurismiä, traumaattisia lapsuuskokemuksia, jazzia, väkivaltaa. Elokuvan suomenkielinen nimi Pelon kasvot on ehkä alkuperäistä kuvaavampi, tirkistelyä enemmän kyse on pelon analyysistä. Upeat värit, Lontoon karut katunäkymät ja studiolavasteet luovat omituisen kaksitahoisen Jack the Ripper -tunnelman, toisaalta realismia, toisaalta leikittelevää keinotekoisuutta. Ensikatsomalla tämä elokuva oli vangitseva, mutta toistuvat kokemukset ovat laimentaneet vaikutusta. Minusta tämä ei ole lähelläkään Powellin parhaiden tasoa. Henkilöhahmot ovat jokseenkin kaavamaisia ja tarinan kehittelyssä on tyhjäkäyntiä. Jos Powellin aiempi käsikirjoittaja Emeric Pressburger olisi vielä ollut mukana, tulos olisi ehkä ollut parempi. Powell itse esittää päähenkilön isää. Powell erikoistui punatukkaisiin naisiin ja tässä lähes kaikki ovat sellaisia, lähes kaikki maagisia.

Carlsberg Sarek


Huumoritarkoituksessa päätin palauttaa mieleen, miltä maistuu pohjoisella imagolla markkinoitu ruotsalainen bulkkiolut. Sarek on nimetty pokkana Pohjois-Ruotsin kansallispuiston mukaan, tölkin kyljessä jylhä tunturi heijastuu kirkkaan järven pintaan. Olut on kuitenkin tehty Ruotsin suurimmassa panimossa Kattegatin rannalla Falkenbergissa. Tölkissä on vielä lisämääreenä "ren svensk lager". Selvästi siis Lapin Kullan tyyppinen markkinointisysteemi. Olutkin poreilee samaan tapaan. Maku on kyllä puhdas, vesimäinen, vieno maltaan maku ui ohuena norona kirkkaassa raikkaassa suutuntumassa. Nielaistessa hieman mielikuvitusta käyttäen saattaa tuntea höyhenenkevyen hipaisun katkeruutta. Ei tietenkään pitäisi vinoilla, mutta mauttomuus tarkoittaa kylmästi halvalla raaka-aineissa säästämällä tehtyä kuluttajan kusetusta. Hintaa on kuitenkin 12,10 SEK, 1,20€, rahaa se on sekin ja katetta varmaan 90%.  Mutta jos Systembolagetin loistava olutvalikoima rahoitetaan tällaisten oluiden tuotolla, niin hieno homma. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

keskiviikko 28. lokakuuta 2009

James Kent: Margaret

Televisiofilmi Margaret Thatcherin viimeisistä päivistä pääministerinä 1990. Jää kauas intensiteetissä Stephen Frearsin The Deal -poliitikkofiktiosta, mutta varsin ammattitaitoisesti silti tehty. Lindsay Duncan on liian hyvännäköinen nimiroolissa, mutta muuten näyttelijäsuoritukset ovat taas brittityyliin ällistyttävän virheettömiä. Kokonaisuuden ongelmana on sentimentaalisuus, liikaa tunteisiin vetoamista. Thatcheriin suhtaudutaan aivan liian myötämielisesti, jonkinlaista marttyyrimyyttiäkin rakennetaan, annetaan ymmärtää alamaisten juonitelleen naisraukan syrjään. Oma näkemykseni on tyystin erilainen, on hämmästyttävää että Thatcherin kaltainen henkilö pysyi niin kauan vallassa demokraattisessa systeemissä. Itsevaltainen ja ylimielinen tyyli kantoi yllättävän pitkään, mutta lopulta luottamuspula kasvoi liian suureksi. Elokuva on hieman ylipitkä, lyhyet takaumat 1970-luvulle ja muu taustoitus eivät eheytä tarinaa tarpeeksi tehokkaasti, jännite on hieman löyhä. Todella terävä jalkapallovertaus rangaistuspotkulaukausten ampumisesta, kun ministerit vuorotellen käyvät Thatcherille kertomassa, että tämän on lähdettävä.

Shipyard Brewer's Choice Brown Ale


Itärannikon Portlandista tummaa ruskeaa alea. Täyteläinen, maltainen, lähes paahteinen. Pääasiallinen maku makeaa karamellia ja kypsää hedelmää, hyvin kevyt humalointi. Alkoholia 5,4%, brown alen hieman horjuvassa tyylilajissa vakuuttava, makua on riittävästi. Ei kuitenkaan sellainen olut, jota innostuisin toistuvasti juomaan. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

tiistai 27. lokakuuta 2009

Stefan Ruzowitzky: Die Fälscher



Mielenkiintoista, että väärentäjä-sana on saksankielessä feminiininen. Tässä itävaltalaisessa elokuvassa on kyseessä historian suurin rahanväärennystapaus, Operaatio Bernhard. Natsit haluavat kääntää sodankulkua 1944 horjuttamalla länsiliittoutuneiden taloutta massiivisella väärän rahan tuottamisella markkinoille, ensin brittipuntia, sitten jenkkitaaloja. Elokuva on perinteistä hallittua kerrontaa, rakeista kuvaa, näppärä kehyskertomus Monte Carlon kasinolla sodan jälkeen, kevyesti otetaan vauhtia berliiniläisestä kneipesta 1936. Elokuva keskittyy yhteen henkilöön, juutalaiseen venäläistaustaiseen mestariväärentäjään, jonka natsit heittävät ensin Mauthausenin keskitysleiriin. Sieltä Karl Markovicsin hämmästyttävällä karismalla esittämä Sally Sorowitsch (esikuvana Salomon Smolianoff) siirretään Sachsenhausenin leiriin parempiin oloihin väärennösoperaation johtoon. Näppärillä ratkaisuilla rakennetaan mielenkiintoinen asetelma, jossa vangit yrittävät pelastaa ammattitaidollaan henkensä, mutta toisaalta tiedostavat auttavansa natseja sodankäynnissä. Onnistuneesta puntaprojektista vangit saavat palkkioksi pingispöydän, dollariprojektia hidastetaan jo tarkoituksella. Ehkä liian tavanomainen ja suoraviivainen, mutta voimaa ja intensiteettiä lopputuloksessa on. Eikä mitään Hollywood-kompromisseja, vaikka Oscarin näkyy voittaneen.

Flying Dog Double Dog Double Pale Ale


Marylandilaisen Flying Dogin oluita on jo Suomessa moitittu keskinkertaisiksi verrattuna parhaisiin jenkkituotteisiin. Asiassa on perää, mutta täytyy olla todella tyytyväinen, että edes näitä on tarjolla. Tässä on tyypillinen uusi amerikkalainen olutilmiö, miksi tehdä double pale ale, miten se eroaisi barleywinesta ja double india pale alesta? Miksi ei? Ehkä siitä jonkinlainen aukko löytyy, ehkä hieman humaloidumpi vahva olut kuin barleywine, mutta ei niin katkeroinen kuin DIPA. Double Dog tuntuu olevan selvästi lähempänä barleywinea, hedelmäinen makea perusmaku, lämmittävää alkoholia (sitä on 11,5%), öljyinen viskositeetti. Humalaakin on reippaasti (85 IBUa), mutta sitä ei heti mausta uskoisi, ei tätä helposti IPAksi miellä. Hieman yksioikoinen, simppelikin olut. Miellyttävä, nautinnollinenkin, syysolut, mutta monien Flying Dogin tuotteiden tapaan se viimeinen puristus todella erinomaiselle tasolle jää puuttumaan. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.

Thwaites Lancaster Bomber


Blackburniläinen best bitter, 4,4%, maltainen, pähkinäinen, kevyesti humalainen. Jää vetiseksi ja liian tavanomaiseksi, mutta periaatteessa tasapainoinen suoritus. Pullo-oluina näitä perusbittereitä ei oikeastaan kannattaisi Suomeen tuoda, hinta on liian korkea ja olut on vanhanaikaisen mielenkiinnoton tässä riisutussa muodossaan. Real aleina näihin saadaan syvyyttä ja hienovaraisia vivahteita, mutta sitä versiota on vaikeata kuljettaa kauas. Ostopaikka Oulu, Joutsensillan K-Supermarket.

maanantai 26. lokakuuta 2009

Petri Kotwica: Musta jää

Kotimainen tuoreehko kunnianhimoinen elokuva kurkottaa kuuseen, mutta kapsahtaa (Ria) Katajaan. No, varsinaisesti syytä ei ole näyttelijätär Katajassa, vaan muissa tekijöissä. Leffa käynnistyy mallikkaasti, kepeän humoristinen tunnelma. Tekninen toteutus parasta, mitä Suomessa on nähty, kirkkaat värit, talvinen Helsinki näyttää upealta, jopa epätodennäköiset ympäristöt Salmisaaressa ja Otaniemessä. Subjektiivisia Hitchcock-tyylisiä kamera-ajoja, jotka eivät kuitenkaan itsetarkoituksellisia, vievät tarinaa eteenpäin. Ongelmat ovat käsikirjoituksessa, jälleen kerran. Sitä on kyllä mietitty, ehkä liikaakin. Fiilis tummenee hyvin nopeasti, vaikka välillä heilahtaakin keinotekoisessa naamiaiskohtauksessa lähes farssin puolelle. Samalla kokonaisuus hajoaa käsiin, liika nokkeluus kääntyy tyhjäksi temppuiluksi. Symboliikka menee verisessä suihkukohtauksessa jo lapselliseksi, leikkaajan tai tuottajan olisi pitänyt herätä ainakin tässä kohti. Outi Mäenpää on loistava, Ria Kataja ok, mutta Suosalo ei minua taaskaan vakuuttanut. Mielenkiintoinen elokuva, mutta loppuun asti ei ole eväät riittäneet. Ylen esitystekniikassa ehkä jotain häikkää, kuvan oikea laita ei sopinut ainakaan minun vastaanottimessa ruudulle.

Jolly Pumpkin La Roja


Hapanta flaamilaistyylistä punaolutta Michiganista, Ann Arborin yliopistokaupungin kupeesta Dexteristä. Korkin alla ja pullon suussa inhottavaa tahnaa, aloittelija olisi varmaan jättänyt maistelematta tämän pakkauksen. Olutharrastuksen varrella on tullut monenlaista vastaan, joten en hätkähtänyt. Olut on suhteellisen kirkasta, varsin nättikin tumman meripihkainen väri. Maku on hieman odotettua kevyempää, happamuus työntyy heti sieraimiin ja makunystyröihin, mutta samalla myös keveää raikkautta. Nahkaista kuivattua hedelmää, tässä tyylissä odottaisi enemmän marjaisuutta. Tammikypsytys on varmaan pehmentänyt särmiä, tässä on jotain kaarnamaista (jota en tosin ole maistanut) vivahdetta. Jää loppujen lopuksi hieman yksiulotteiseksi, mausteisuutta en havaitse. Vaikka happamat lambicit ovat nykyään ehdottomia suosikkejani, tämä Flanderin hapan tyylisuunta ei vieläkään kunnolla iske. Tämä on kuitenkin huomattavasti parempi kuin viimeksi tästä lajityypistä kokeilemani sveitsiläinen tuote. Silti 125 SEK, 12€, on melko paljon tästä, olkoonkin kolmen vartin pullo ja alkoholia 7,2%. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Alberto Lattuada: Fräulein Doktor

Neorealismiveteraani Lattuadan ohjaus vuodelta 1969 on lievästi sanoen eksentrinen. Ensimmäisen maailmansodan vakoilutarina käynnistyy Skotlannista Scapa Flow'n vesiltä, jossa huippuseksikkään Julie Christie -lookalike Suzy Kendallin esittämä morfiiniriippuvainen naisvakooja juonii lordi Kitchenerin kuolemaan johtavan upotuksen. Vauhti ei tästä juuri vähene, elokuva huipentuu varsin hyytävään kaasuhyökkäykseen länsirintamalla, saksalaishevosillakin kaasunaamarit. Tätä ennen on vierailtu Berliinissä, Madridissa ja lesboerotiikan kyllästämässä ranskalaiskartanossa, jossa tehdään myrkkykaasukokeita koirilla. Jugoslaviassa kuvattu lähinnä italialainen, mutta englanninkielinen elokuva on löyhän episodimainen ja muutenkin horjuu koko ajan lähellä tahatonta komiikkaa. Suhteellisen viihdyttävä kuitenkin ja selviä kulttiaineksia.

sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Timo Bergholm: Punahilkka

Tämä taitaa olla teatteri/tv-mies Bergholmin ainoa elokuva, Donnerin tuotantoa. Ei ajankohdan (1968) suomalaiseen tasoon suhteutettuna aivan surkea. Historiallisena ajankuvana ehkä parhaat ansiot, eniten hätkähdin kun huoltoaseman apupojalla oli solmio. Melko karua kuvastoa tyttökodista, kaikentyyppinen väkivalta näyttäytyy arkipäiväisenä, kukaan uhreista tai rikollisista ei näytä kiinnittävän siihen juurikaan huomiota. Tappelujen osapuolet tuntuvat unohtavan tapahtuneet saman tien. Ehkä mielenkiintoisin ilmiö kristinuskon rituaalien pakkosyötön ja muun todellisuuden jyrkkä kontrasti. Tyttökodin asukkeja esittävät melko vanhat näyttelijät. Kristiina Halkola ja kajaanilaissyntyinen Petra Frey olivat jo 23-vuotiaita. Elokuva löystyy entisestään, kun Halkola siirtyy Helsinkiin haahuilemaan. Bergholm ei kunnolla saa irti tehoja miljööstä. Näyttelijätyö on kaikin puolin kankeaa, huippuna Lasse Pöystin esittämä lentäjä-puumamies. Jimi Hendrix mainitaan, itse musiikkina pätkiä Jim Pembroken alkeellisemmista teoksista.

Rogue Smoke Ale


Savuolut Oregonista, omistettu Berliinin muurin murtumiselle. Rauchbieristäkin puhutaan, mutta sehän on lageria, ei alea. Ei tämä Bambergin rauchbierejä muistutakaan, vaikka reseptissä mainitaan seitsemän muun mallastyypin lisäksi "Bamberg Beachwood Smoked Malts". Rauchbierit ovat yleensä paljon tummempia, tämä on vaaleanruskea, kohtuullisen samea. Savuisuus paljon miedompaa kuin Schlenkerlassa, mutta ei siihen varmaan ole pyrittykään. Ikävä kyllä savuisuus tuntuu vähän esanssiselta suomalaisten savuoluiden tapaan. Ei ehkä erityisen tuoretta, vaikka BBE on joulukuu 2010. Kuohkeaa pehmeyttä toisaalta on savuvivahteen taustalla, maltaan pyöreyttä. Suhteellisen makea kokonaisuus, mutta jälkimaussa ehkä jopa (meri)suolaisuutta. Humalointi on hillittyä, ne ovat Saazia ja Perleä. Ruotsalaistarran mukaan alkoholia 7%, mutta itse etiketissä platolukema 14,5, se on noin 6,2%. Ratebeer.com tarjoaa vahvuudeksi 5,9%, Beeradvocate.com 6,0%. Ei panimon parhaita tuotteita, mutta ehdottoman mielenkiintoinen. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Thwaites Wainwright


Perinteinen panimo Blackburnistä, golden alen nimi viittaa Luoteis-Englannin järvialueen kirjailijaan. Väri ei ole täysin kultainen, hieman ruskeampi. Makukin viittaa enemmän tyypilliseen bitteriin kuin golden aleen. Verrattuna eiliseen skottilaiseen Trashy Blondeen, jossa sama 4,1% vahvuus, tämä on todella arkipäiväinen harmaavarpunen. Kevyttä hedelmäisyyttä, suhteellisen hyvä mallaspohja, mutta vain laimea katkeruus jälkimaussa. Suhteellisen makeakin bitteriksi. Real alena saisi taatusti uusia ulottuvuuksia, nyt pulloversio jää kovaksi ja vähän metalliseksikin. Tyylikkäästi muotoiltu pullo. Ostopaikka Oulu, Joutsensillan K- Supermarket.

Carol Reed: Our Man in Havana



Yleensä olen yrittänyt lukea elokuvien pohjana olevat romaanit ennen niiden filmatisointien katsomista. Tämän Greenen romaanin hankin muutama vuosi sitten, mutta en ole ehtinyt sitä lukea ja Reedin filmiversion tv-esitys tuli nyt varsin yllättäen. Halusin kuitenkin katsoa saman tien tämän kuuluisan vakoiluelokuvan. Tuttu idea saamattoman vakoojan keksimistä tiedoista, tätähän le Carrékin kierrätti äskettäin The Tailor of Panamassa. Tarina sijoittuu Kuubaan 1959 hieman ennen Castron vallankumousta, elokuva on tehty siellä heti vallansiirron jälkeen. Leffa lähtee liikkeelle näyttävästi vastavalmistuneen Habana Hiltonin kattouima-altaalta. Oswald Morrisin cinemascope-mustavalkokuvaus upeaa ja superlatiivista kuubalaista musiikkiakin kuullaan hieman. Elokuvana tämä on ikävä kyllä kaukana 10 vuotta aiemman Reed&Greene-yhteistyön The Third Man intensiteetistä. Muistumia tuon elokuvan tunnelmiin kyllä löytyy sateisten öisten katujen kimalluksesta ja hautajaiskohtauskin heijastelee aiempaa elokuvaa. Tämä on lempeä komedia, löysäilyyn asti, jännite ei kanna kunnolla. Ansioitakin on, Havannan maailmanlopun tunnelma on vangittu hämmästyttävästi, mikä haltioittava kaupunki. Upeat autot, 50-luvun jenkkituotteiden ohella nähdään Mercedeksen avo-SL. Kadunkulmien ulkoilmapystybaarit, hillitön baaritiski Sloppy Joe's Habana -baarissa, yökerhojen tanssitytöt, katusoittajat, kerjäläiset. Loistava tammipelikohtaus, nappuloina miniatyyriviskipullot, bourbonia ja skottilaista. Maureen O'Hara yhtä lumoava kuin aina. Alec Guinness oli yksiselitteisesti nero näyttelijänä. Brittiläinen ironia suorastaan pursuu rivien välistä, ei tämä huippuleffa ole, mutta äärimmäisen viihdyttävä. Greene suunnitteli aluksi tarinan sijaintipaikaksi Tallinnaa 1939, ei olisi ollut yhtä eksoottinen, mutta ehkä vielä kiehtovampi miljöö.

lauantai 24. lokakuuta 2009

BrewDog Trashy Blonde


Skotlannin ylämaan innovatiivisuuskeskittymäpanimolta vain 4,1% vahvuinen golden ale. Valtavasti sitrusta ja humalaa, puhdasta nautintoa. Hedelmäisyys hyvin kaukana makeasta, tämä on enemmän greippiä ja sitruunaa kuin appelsiinia. Tynnyrikäymisellä ehkä pehmeys paranisi, mutta käytännössä tämä ei sitä kaipaa. Mallasrunko ei tietysti kovin tanakka ole, mutta kyllä se sitoo ainekset kasaan kohtuudella. Iski nyt selvästi paremmin kuin kotimainen humalasessio-contender Malmgård HODA. Hyvin raikasta ja tuoretta, jälkimaku viipyy kuin synti. Olut on kauniskin. Ostopaikka Helsinki, Kampin K-Supermarket.

Burton Bridge Journey Into Space, real ale


Hieman samea kellertävä ale, ei ole parhaassa kunnossaan. Jotenkin nahkea, vähän kosteaa pahvimaisuuttakin havaittavissa. Ohuesti hedelmää, sekin pikemminkin nihkeää kuin raikasta. Pehmeyttä saa turhaan hakea, raakaa tämä vielä on. Oluen paras osa on voimakkaasti humaloitu jälkimaku, joka nostaa kokemuksen kuitenkin positiiviselle puolelle. Burton kuuluisa mineraalipitoinen vesi ei ole koskaan ollut suosikkejani, mutta tuskinpa se tässä varsinainen ongelma on, Burtonissa tehdään loistaviakin oluita. Hanalätkässä ilmeisesti Groucho Marx ja Elvis, itse en päässyt perjantai-illan ruuhkassa sitä tutkimaan. Oluthuone Leskinen, 23.10.2009.

torstai 22. lokakuuta 2009

Jyri Kähönen: Pääministeri

Poliittinen elokuvafiktio (tai edes tv-elokuva) on Suomessa melko harvinaista, joten sikäli tämä on tervetullut tapaus. Timo Harakan ja Antti Karumon kirjoittama Jäätteenmäki-tulkinta suhtautuu odottamattoman positiivisesti päähenkilöönsä. Jäätteenmäen kyseenalaisesti hankkimat tiedot olivat taatusti oikeita ja on hienoa kiinnittää huomiota irakilaisten diplomaattien karkotukseen. Mutta tässä esitetty Jäätteenmäen korkeamoraalinen sodanvastaisuus on sietämätöntä jeesustelua. Jäätteenmäki ei välittänyt vähääkään Irakin siviiliuhreista, vain ainoastaan omasta edustaan. Hän halusi voittaa vaalit hinnalla millä hyvänsä ja onnistui siinä. Näyttelijätyö on hyvää, Jonna Järnefeltin suorituksen jälkeen on jopa vaikea palauttaa mieleen oikeaa Jäätteenmäkeä. Vielä parempi on Mikko Reitalan Vanhanen, tältä pohjalta olisi helppo suositella jatko-osaa Pääministeri-saagalle. Kuvion konnaksi leimattu Pekkarinen taas on heikompi hahmo. Pirkko Saisio presidenttinä inspiroitunut valinta. Ongelmana on laahaava löysä unettava rytmi, jota kirkkoklassinen musiikki vielä raskauttaa. Tarina ja Kähösen ohjaus tuntuu tietoisesti välttävän kaikkea dramatiikkaa ja jännitettä, pelkkä Lipposen vilauttaminen olisi sähköistänyt asetelmaa. Muutenkin erikoisia ratkaisuja, Jäätteenmäen suhde Mamma Rosan tarjoilijaan on täysin perustelematon ja keinotekoinen. Sinänsä korrelaatio voimistelijatytön suorituksen ja Jäätteenmäen Pyrrhoksen voiton välillä toimii hyvin. Epilogi maalla eron jälkeen Vanhasen kanssa on täydellinen lässähdys, tässäkin elokuva ohittaa mielenkiintoisimmat vaiheet. Osittain se on tietysti rahakysymys, mutta kyllä vähälläkin rahalla olisi pitänyt päästä hieman lähemmäksi esim. Frearsin säihkyvää Blair & Brown -leffaa.

Malmgård Belge


Savosta Uudellemaalle muuttanut panimo nostaa profiiliaan Alko-jakeluun päässeellä belgitulkinnalla. Suomen Olutseuran 20-vuotisjuhlaolut. Hailakka väri, ei vaahtoa, yllättävän vähän hiilihappoa. Hyvä belgihiivatuntuma, mutta 8%-vahvuiselta alelta odottaisi tanakampaa maltaisuutta. Makeus ei viileänä heti noussut pintaan, mutta intensifioituu lämpimämpänä lähes sietämättömäksi tahmeudeksi. Humalaa on havaittavissa jälkimaussa, mutta liian ohuena se häilähtelee. Mausteisuus nostaa päätään kevyesti, mutta varsin mallikkaasti. Kokonaisuutena selvä pettymys, mielestäni hiilihapottomuus ei ole oikea ratkaisu tässä tyylissä ja makeus on anteeksiantamatonta. Vaikka monet belgioluet ovat liian makeita, loistavia poikkeuksiakin löytyy. Etiketissä näppärä Magritte-tyylinen lisämääre "Ceci n'est pas une" ennen Belgeä, fiksu nokkeluus, koska eihän tämä oikea belgi ole. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.

keskiviikko 21. lokakuuta 2009

Philip Kaufman: Twisted

Melko vaikeasti sulateltavissa, että tämän kalkkunan ohjaaja on Kaufman, joka teki 70-80-luvuilla suhteellisen katsottavia elokuvia. Äärimmäisen kliseinen laimea poliisielokuva San Franciscon kuluneimmilta kulmilta. Ylimitoitettua lapsuuden traumaa kantava ultraprofessionelli naispoliisi suurkuluttaa alkoholia ja seksiä. Näyttää saavan väkivallastakin kiksejä. Ashley Judd on toivottoman urakan edessä tällaisessa roolissa. Näyttelytyö on muutenkin pelkkää jäykistelyä ja juoni ei epäuskottavuudessaan kohoa edes campin puolelle. Baareiksikin on valikoitunut North Beachin turistimaisimmat miljööt Tosca ja Vesuvio's. Harmittaa, että käytin elämästäni puolitoista tuntia osittain tähän.

Hoppin' Frog B.O.R.I.S. The Crusher Oatmeal Imperial Stout


Ohiolaisen imperial kaurastoutin slaavilaiselta kuulostava lyhenne tarkoittaa Bodacious Oatmeal Russian Imperial Stoutia. Samettisen pehmeä, tummaa suklaata, tummapaahtoista kahvia, vaniljaa, ehkä vähän toffeetakin. Kaura pehmentää ohramallasta, mutta ei makeuta sitä liikaa. Viskositeetiltaan öljymäinen virvoke on silti suhteellisen makea, mutta ei tahmealla tavalla niljakas. Alkoholia on tyylisuunnalle riittävästi, 9,4%, ja se peittyy täydellisesti, ei mitään karkeutta tai pistävyyttä maussa. Katkerolukema on vain 60 IBUa, huomattavasti vähemmän kuin luulin, sillä humalointi laskeutuu jälkimaussa kuin sade pyyhkien makeutta sivuun. Toinen kokeilu tältä panimolta, vielä parempi kuin Mean Manalishi. Ainakin näissä raskaissa lajeissa Hoppin' Frog vaikuttaa mestarilliselta. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

tiistai 20. lokakuuta 2009

AZ Alkmaar - Arsenal 1-1

Sensaatiomaisesti Hollannin mestaruuden viime kaudella voittanut pikkukaupunkijoukkue nyt suhteellisen vaisu, kun valmentaja van Gaal on vaihtunut savuavia raunioita jälkeensä jättävään Koemaniin. Alku suhteellisen tasainen, mutta Alkmaarin liian yksinkertainen lyhytsyöttöpeli ei purrut Arsenaliin. Lontoolaisten luovat hyökkäävät pelaajat Fabregas, Aršavin ja van Persie olivat liikaa hollantilaisille. Suomalainen Niklas Moisander topparina teki karmaisevan alokasvirheen 37. minuutilla, Aršavin vei pallon, ja se liikkui van Persien ja Fabregasin kautta maaliin. Arsenalin uusi hollantilaistoppari Vermaelen hämmästyttävästi Nemanja Vidicin näköinen ja oloinen. Toinen jakso melko väsähtänyttä pakkokelailua. Koemanin suhteen on myönnettävä, että mies vaihtoi sisään hyökkäävämpiä pelaajia ottamalla lopussa pois mm. Moisanderin. Silti tasoitus kolmannella yliaikaminuutilla oli puhdasta tuuria, vaikka maali periaatteessa olikin kaunis. Keskiympyrästä vapaapotku laatikkoon romuluiselle italialaiselle targetkolossi Pellėlle, joka jatkoi päällä vasemmalle, volleysta Rotterdamissa syntynyt kapverdeläinen David Mendes da Silva täräytti ylänurkkaan. Tämmöinen ei onnistuisi ainakaan suomalaisilta.

Hoppin' Frog Mean Manalishi Double I.P.A.


Tunnettu panimo Ohion Akronista, tuotteita on ollut jonkin aikaa tarjolla Helsingin ravintoloissa, mutta en ole päässyt tätä ennen kokeilemaan. Tämä saattaa jopa olla ensimmäinen olueni yleensä Ohiosta. Iso ruostevyöhykkeen valtio, mutta en ole käynyt paikan päällä ja vaikka esim. Clevelandin Great Lakes on pitkään ollut laatupanimon maineessa, ei ole oluet osuneet kohdalle. Naapurivaltioilla Michigan ja Pennsylvania on ollut korkeampi olutkulttuuriprofiili.

Psykedeelisen vitsikkäästi nimetty tupla-IPA tarjoaa vahvaa vaahtoa. Tasaisen punaruskea neste ei ole täysin sameaa. Hyvin hedelmäinen, mutta ei raikasta sitrusta, pikemmin kypsää pehmeää trooppista hedelmää, ehkä mangoa. Aavistus tunkkaisuutta tuntuu, voisi olla tuoreempaakin. Paksua ja täyteläistä. Mallasrunko on vahva, se leikkaa humalalta terävyyttä. Tässäkin tupla-IPAssa on jotain karkeaa vihannesmaisuutta, joka tyypillisempi tyylin tanskalaisille tulkinnoille. Se ei ole minun mieleen ja ei esiinny USA:n länsirannikon oluissa. Ei varsinkaan tavallisessa IPAssa, joka on minulle miellyttävämpi tyylisuunta. Alkoholia kohtuullisen hillitysti 8,2%, sehän ei ole paljoa enempää kuin normaalissa IPAssa. Erittäin vakuuttava huippuolut. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Mallaskoski Kuohu Amber


Omistajaa vaihtanut seinäjokelaispanimo on muuttanut pakkauksiaan, mutta ilmeisesti tämä Amber on ensimmäinen varsinainen uutuustuote. Oluen väri onkin meripihkaisen nätti, tölkkikin pelkistetyn tyylikäs ja pakkausteksteissä korostetaan raaka-aineita, käsityötä ja perinteitä. Tähän asti kaikki on hyvin. Vaahtoa olisin toivonut enemmän. Varsinainen ongelma on sitten se tärkein, makua ei ole. Aivan liian varovaisesti on taas lähdetty liikkeelle. Pelko on ollut hirveä, että lakeuksien perusloppukäyttäjä saattaisi maistaa tuotteesta jotain. Tämä on kevyesti makea, mallastuntuma on hyvin ohut, vetinenkin. Jonkinlaista pehmeyttä ja pyöreyttä on, mutta se pysähtyy tyhjyyteen, jälkimaku on hailakka humalan häilähdys makeuden taustalla. Mallaskoski tuntuu edelleen haluavan kilpailla bulkkipanimoiden kanssa samanlaisilla tuotteilla. Se on heidän valintansa ja onnea vaan. Minä en tätä toista kertaa osta. Kuulostaa tylyltä, mutta olen kertakaikkiaan kyllästynyt suomalaisten pienpanimoiden jatkuvaan tilaisuuksien hukkaamiseen. Ostopaikka Oulu, Joutsensillan K-Supermarket.



maanantai 19. lokakuuta 2009

Greg Noonan

Huomasin eilen yllättäen amerikkalaisista olutblogeista, että amerikkalaisen modernin olutkulttuurin merkittävä vaikuttaja Greg Noonan on kuollut viikko sitten 58-vuotiaana. Tapasin Noonanin lyhyesti kesällä 2006, kun kävin Uuden-Englannin olutmatkallani hänen panimoravintolassaan Vermontin Burlingtonissa. En silloin tuntenut hänen mainettaan, kuulin vain baarimestarilta että hän on paikan omistaja ja vaihdoin muutaman sanan Noonanin kanssa. Myöhemmin itselleni selvisi, että hän avasi 1988 Vermontin ensimmäisen panimobaarin taisteltuaan kolme vuotta paikallista lainsäädäntöä vastaan. Noonan vaikutti myöhemmin keskeisesti monien muidenkin Vermontin panimoiden taustalla ja on julkaissut useita oluenvalmistukseen liittyviä kirjoja, mm. USA:ssa klassikon asemassa olevan Brewing Lager Beer -teoksen.

Kertaan tässä omia muistiinpanojani siltä päivältä (25.7.2006), kun Noonaniin törmäsin. Lähdin aamulla liikkeelle New Yorkin osavaltion pohjoisosasta Ontario-järven rannalta Sackets Harbor -kylästä, jossa olin edellisen illan viettänyt loistavassa panimobaarissa. Ajoin sateessa läpi Adirondacks-vuorten olympiakylä Lake Placidiin, jossa pysähdyin muutamaksi tunniksi. Alppikylän näköisessä paikassa kaksi panimoravintolaa, Great Adirondacks Brewing ja Lake Placid Brewery, oluet keskitasoa, myös Bill Clintonin suosikki, jälkimmäisen panimon Ubu Ale. Lake Placidistä jatkoin Kanadan rajalle ja kiersin Champlain-järven pohjoispuolelta siirtyen Vermontin valtioon, saarien läpi valtion suurimpaan kaupunkiin Burlingtoniin. Majapaikka oli suhteellisen kaukana keskustasta, kävelin sinne pari kilometriä paahtavassa helteessä campus-alueen läpi.

Burlingtonin keskustassa heti luotaantyöntävältä pankkirakennukselta näyttävään Vermont Pub & Breweryyn, siisti tilava ravintola. Puhelias tyttö baarimestarina, halusi puhua saksaa eurooppalaisen kanssa, koska opiskeli kieltä. Heiteltiin saksalaisia oluttermejä edestakaisin. Tyttö kertoi ympärillä puuhailevan ujon keski-ikäisen miehen olevan paikan omistajan. Päälläni oli Full Sail -panimon teepaita Oregonin Hood Riveristä. Omistaja kommentoi paitaa jotenkin, sanoin käyneeni siellä runsas vuosi aiemmin. Mies totesi, ettei ole koskaan päässyt käymään Oregonissa, vaikka se on niin hienoa olutaluetta. Kaveri oli siis Greg Noonan, häipyi toisaalle askareisiinsa. Join Bombay Grab IPAa, hienostuneen humalaista, 75 IBUa. Sitten Vermont Smoked Porteria, ei erityisen savuista, mutta kuivaa ja pehmeää.

Kävin sinä iltana vielä kahdessa muussa Burlingtonin keskustan panimoravintolassa, ainakin Three Neads Noonanin inspiroima. Seuraavana päivänä ajoin Vermontin keskiosiin vihreille vuorille pieneen Bridgewater Corners -kylään ja Long Trail Breweryyn. Paluumatkalla Burlingtoniin pysähdyin Waterburyssä Alchemist Breweryssa, joka on ehkä Vermontin maineikkain. Sen omistaja on Noonanin oppipoika, aloittanut tarjoilijana Vermont Pub & Breweryssä, jossa kävin vielä toistamiseen sinä iltana. Noonania tai saksalaistyttöä ei näkynyt, mutta join erinomaista Wee Heavyä, Noonan on kirjoittanut kirjan myös Scotch Alen valmistuksesta. Seuraavana päivänä jätin Vermontin.

Samuel Adams Boston Lager







Tällä oluella on poikkeuksellinen asema minun elämänkatsomuksessa. Join tätä ensi kerran syyskuussa 1990 Kaliforniassa, Newport Beachin Balboa Islandilla chicagolaistyyppisessä pizzeriassa. Olin silloin jonkin verran kiinnostunut erilaisista oluista, olin käynyt Britanniassa ja Belgiassa juomassa paikallisia oluita. Tiesin, että amerikkalaiset oluet ovat erityisen mauttomia ja olin niistä surkeimpia ehtinyt jo kokeilla, mutta olin myös jostain (?) kuullut, että Samuel Adams oli eri maata. Hyvin paradoksaalinen tilanne, eurooppalainen innostuu eurooppalaisvaikutteisista laatuoluista Amerikassa. En sitä silloin tiennyt, mutta USA oli jo 1990 ehkä maailman mielenkiintoisin olutmaa, mutta vain hyvin rajoitetusti paikallisesti ja tämä Los Angelesin alue ei niihin paikkoihin kuulunut. Joka tapauksessa Boston Lager iski maukkaudessaan kerralla läpi, olin todella haltioissani. Ensimmäinen olut, josta pidin todella varauksettomasti. Vasta lähes kymmenen vuotta myöhemmin tutustuin Boston Lagerin esikuviin Itävallassa ja Saksassa.

Puolitoista vuotta myöhemmin helmikuussa 1992 olin Floridan Key Westissä, joka ei sekään kuulunut USA:n parhaisiin olutalueisiin. Muistan kuitenkin rohkeasti kysyneeni Hemingway-baari Sloppy Joe'ssa, olisiko heillä Samuel Adamsia. Baarimestari tokaisi jotain pilkallista ja löi eteen Rolling Rockia. En kuitenkaan masentunut, vaan onnistuin ostamaan Fort Lauderdalesta paluulennolle sixpackin Boston Lageria, jonka sain siirrettyä onnistuneesti Vantaan kentälle. Siellä mielenhäiriössä pakkasin sen ilman pehmusteita ruumaan menevään laukkuun, Oulussa puolet pulloista oli rikkoutunut. Sain kuitenkin juotua Suomessakin kolme pulloa tätä ihmejuomaa. Sen jälkeen olen sitten Samuel Adamsia juonut monissa yhteyksissä ja käynyt paikan päälläkin firman pilottipanimossa Bostonissa. Koskaan en ole pettynyt.

Pitkästä aikaa Boston Lageria on nyt Alkossakin. Etiketti on muuttunut, tykkäsin (tietysti) paljon enemmän 1990-luvun versiosta. Olut näyttää edelleen kupariselta wieneriltä ja ehkä tyylisuunta sitä lähinnä onkin. Raaka-aineissa ei edelleenkään säästellä, pähkinäinen täyteläinen mallas hallitsee suutuntumaa. Ehkä nyt tuntuu tavallista makeammalta. Humalat ovat saksalaiset klassikot Hallertau ja Tettnang, ne vievät maun ylväästi kuivan tasapainoiseen loppuun. Tuoreus ja raikkaus eivät parasta mahdollista, mutta onhan tämä edelleen mallikas suoritus. Ostopaikka Oulu, Linnanmaan Alko.

Saimaan Luostari Dubbel, hanaversio


Leskinen nimitti tätä olutta Valamon Luostariolueksi, mutta koska vahvuus (7,5%) ja väri (meripihka) ovat identtisiä alkusyksystä Graalista löytyneestä Saimaan pullo-oluesta, päättelen kyseessä olevan sama olut. Aivan niin makealta tämä ei tunnu ja kevyesti on mukana mausteitakin. Nahkea hedelmäisyys hallitsee, makeus on jotenkin esanssista, tuoreus puuttuu. Ei muistuta dubbel- tai tripel-tyylejä, itse asiassa ei tässä tunnu yleensäkään belgihiiva. Ehkä lähinnä jotain huonoa De Koninck/Palm -tyylistä alea. Ei tässä myöskään ole mitään saksalaisiin luostarioluisiin viittaavaa. Ei siis kovin innostavaa, mutta tietysti täytyy antaa tunnustusta edes jotenkin bulkkioluesta poikkeavasta yrityksestä. Oluthuone Leskinen, 19.10.2009.

Pietro Germi: Divorzio all'italiana

Kuuluisa italialainen musta komedia vuodelta 1961, hieman kulunut kopio, mutta ei paljoa haitannut. Yllättävän paljon väkeä Kavan näytöksessä, minusta tämä on Suomessa suhteellisen tuntematon teos. Selviä vaikutteita 1950-luvun brittiläisistä Ealing-komedioista, mutta paljon itsenäisiä ansioita. Tapahtuu Sisiliassa, kuvitteellisessa Agramonten pikkukaupungissa Catanian lähellä (kuvattu osittain Ragusassa, aivan Sisilian etelälaidalla). Komedia leikittelee paikallisella lainsäädännöllä, jossa vaikutteita Lähi-idän kunniamurhista ja ranskalaistyyppisestä latino-intohimorikoksen tulkinnasta. Nykykatsannossa liikutaan insestin ja pedofilian liepeillä. Rappeutunut nelikymppinen aatelismies himoitsee serkkutyttöään, Stefania Sandrelli, 15v. Katolinen uskonto ei tunne avioeroa, joten heebo yrittää saattaa viiksekkään vaimonsa aviorikostilanteeseen murhatakseen tämän sitten kunnia/intohimokuviolla, josta luvassa löysä tuomio. Ei kuulosta kovin lupaavalta asetelmalta, mutta elokuva on itseasiassa suhteellisen monimerkityksellinen ja todella hauskakin. Tässä on italialaiselokuvaksi hämmästyttävän kerroksellista ironiaa ja satiiria, joka huipentuu aivan viimeisessä kuvassa. Juoni nivoutuu näppärästi Fellinin ajankohtaiseen La dolce vitaan ja sen tähteen Anita Ekbergiin. Germi onnistuu ohimennen kritisoimaan myös molempia poliittisia valtavirtauksia, kristillisdemokraatteja ja kommunisteja.

sunnuntai 18. lokakuuta 2009

Toulouse - Paris Saint-Germain 1-0

Tuntumaa Aulis Rytkösen Toulouse-seuran nykykuntoon. Ei hyvältä vaikuttanut, kenttäkin melko heikossa kunnossa. Aluksi eloisaa peliä, mutta muuttui nopeasti junnaavaksi. PSG selvästi hallitsevampi, mutta ei sekään saanut kunnon tilanteita luotua. Lopussa peli avautui, PSG:n Luyindula sai pallon tolppaan 70. minuutilla, tosin tilanne tuomittiin (väärin) paitsioksi. Muutamaa minuuttia myöhemmin Toulouse teki kaikkien ällistykseksi voittomaalin vastahyökkäyksestä, PSG:n puolustus aivan väärin sijoittuneena. Sissoko syötti laitapakki Ebondolle, joka sai pallon PSG:n maalissa nyt pelaavan Coupet'n ohi verkkoon. PSG:llä muutama tasoitusmahdollisuus, mm. hyvä kaukolaukaus, mutta ei onnistunut. Ranskan liigan taso ei edelleenkään vakuuta.

Malmgård Black Door Hop Overdose Ale


Olen aiemmin juonut kuuluisasta HODAsta vain real-versiota, joka oli silloin Savonlinnassa tehtyä. Nyt tuotanto on siirtynyt Pernajalle, pullossa edelleen Huvila-teksti, mutta se lienee nyt ylimääräinen termi, kun panimon nimikin näkyy olevan yksiselitteisesti Malmgårdin Panimo. Joka tapauksessa olut on edelleen hienoa. Golden alen suodattamaton pulloversio on ehkä sameampi kuin Black Doorissa juomani. Humalaisuus on massiivista, mutta ei niin voimakasta kuin muistelen hanaversiossa olleen. EBUja kuitenkin edelleen 100 ja alkoholia vain 3,9%. Mallasrunko on tietysti ohut tässäkin, täyteläisempää tasapainoisuutta tähän saisi sitä tukevoittamalla. Yksi amerikkalaisimmista suomalaisoluista edelleen ja hyvin nautinnollinen. Ostopaikka Helsinki, Kampin K-Supermarket.

Hiroshi Teshigahara: Suna no onna

Japanilainen mustavalkodraama vuodelta 1964. Suomalaiselta nimeltään Dyynien daami, mutta osuvampi nimi olisi Hiekkakuopan hupakko. Hiipivästi hiostava hiekkapainajainen, tunkkaisen ahdistava tunnelma. Raskasta symboliikkaa yhteiskunnan ulkopuolelle jättäytymisestä. Pahasti ylipitkä, mutta jonkinlainen ohut jännite kyllä kantaa koko keston. Beckett-mallista absurdismia ja Buňuelin tyyliin erotiikkaa ja hyönteistutkimusta. Perustuu suomennettuunkin Kōbō Aben romaaniin. En erityisemmin innostunut, mutta ymmärrän hyvin, miksi monet tämmöistä arvostavat.

Sergio Corbucci: Django

Näin vasta nyt ensi kerran tämän spagettiwesternin perusteoksen vuodelta 1966. Ei ole Leonen merkkiteosten tasoa, mutta tavoitteetkin ovat olleet selvästi toisaalla. Musiikki ei ole lähelläkään Morriconen tasoa ja muutenkin jonkinlainen rahvaanomaisuus heikentää kokonaisuutta. Realismiin on pyritty, liejua, juoksuhiekkaa ja naisten mutapainia on esillä. Väkivalta on, jos mahdollista, tavallistakin brutaalimpaa. Franco Nero on köyhän miehen Eastwood, eikä liian pehmeä englannin kielen dubbaus paranna vaikutelmaa. Mustaa komiikkaa on enemmän kuin Leonella. Juoni melko toisarvoinen, kahnauksia Meksikon rajalla USA:n sisällissodan jälkimelskeissä. Rytmi ei kanna koko aikaa, tyhjäkäyntiäkin havaittavissa. Vaikuttavin kohtaus ehkä saluunatappelu, jossa häkellyttävää subjektiivista käsivarakameraa, samaan tyyliin kuin Corbuccin myöhemmässä Il grande silenziossa. Omituisesti viskiä juodaan pienistä kahvallisista tuopeista. Naispääosan Loredana Nusciakin korkeat poskipäät ja kolmiomaiset kasvot ovat hekumallisinta mitä näissä maisemissa nähtiin ennen Claudia Cardinalea C'era una volta il westissa. Eastwoodin 1970-luvun oma ohjaus High Plains Drifter on selvästi tälle velkaa, punaista väriä myöten. Hustonin The Treasure of the Sierra Madre luultavasti yksi esikuva tälle illuusiottomalle elokuvalle.

lauantai 17. lokakuuta 2009

Alan J. Pakula: All the President's Men

Pakulan Watergate-elokuva oli aikoinaan paha pettymys. Klute-leffan fanille The Parallax View oli paha tason lasku ja tämä partiopoikaooppera oli kertakaikkiaan liikaa. Ei näytä edelleenkään hyvältä. Journalistien tutkimus on todella puuduttavaa katsottavaa ja tahattoman komiikan määrä rikkoo kaikki rajat tähtireportterien juoksennellessa edestakaisin ja tekemässä lapsellisia näennäiskysymyksiä innokkaille todistajille. En tiedä olivatko Woodward ja Bernstein todellisuudessa tällaisia idiootteja vai halusivatko he vain antaa sellaisen kuvan itsestään. Tai ehkä kaikki on vain Robert Redfordin syytä. Mukavia katunäkymiä Washingtonin kaduilta ja nostalgia-arvoja lankapuhelimista ja kirjoituskoneista.

Wim Wenders: Alice in den Städten

Näin tämän varhaisen (1974) Wenders-roadmovien suhteellisen aikaisin, joskus 80-luvun alkupuolella. Teki varsin suuren vaikutuksen, mutta jälkeenpäin ajatellen melko hitaaltahan se tuntui. Nyt vasta toinen katselukokemus. Selvästi samoja teemoja, joita Wenders on hionut myöhemmin elokuvasta toiseen. USA-osuus pitempi kuin muistin, noin 40 minuuttia. Käynnistyy etelästä, ehkä Floridasta tai Carolina-valtioiden seudulta, New Yorkista raikasta aineistoa, Chrysler Building, Flatiron Building, tuoretta kuvaa vasta kohonneista WTC-kaksoistorneista, Empire State Buildingin näköalatasanne uhmaa aikaa. Euroopan kuvasto ei niin näyttävää, mutta mielenkiintoisia kaupunkeja kolutaan pikkutytön isoäitiä etsiessä: Amsterdam, Wuppertal, Essen, Oberhausen, Gelsenkirchen, Duisburg. Vieraantuminen ja irrallisuus tyypillisinä Wenders-teemoina. Ohuehko juoni on selvästi nyysitty Chuck Berryn Memphis, Tennessee -kappaleesta, jonka Berry esittääkin elokuvassa livenä. John Fordin kuolemakin rekisteröidään, tyypillistä Wendersiä.

Rogue XS Old Crustacean Barleywine Style Ale





Olen juonut tätä olutta aiemmin 2005 panimon kotivaltiossa, Oregonin Portlandin Rogue Public Housessa, hanaversiona. Äärimmäisen nautinnollista. Tämä on toinen käsiini saamista Roguen XS-pullotuksista, massiivisia keraamiskuorisia pulloja. Hedelmää, alkoholia, pehmeyttä, voimaa, humalaa, tässä on kaikkia vahvan oluen ainesosia superlatiivisesti. Humalan voimakkuudesta kertoo IBU-lukema 110, ennenkuulumatonta barleywine-tyylissä. Pullossa vuosiluku 2008, ei ehkä siis kovin tuoretta, mutta näin vahvassa (11,5%) oluessa tuoreus voi olla haittakin. Ehkä tämä ei ole hanaversion kokemustasoa, mutta silti puhdasta zen-tyyppistä mielenrauhaa inspiroiva käymistuote. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

perjantai 16. lokakuuta 2009

Stadin Single Hopped Santiam Pale Ale


Heti perään toinen Stadiuutuus. Näyttää hyvin samalta kuin Boadicea Bitter, pale ale voisi olla vaaleampi. Yhtä samea, nyt sentään aavistus vaahtoa, mutta hiilihappoa ei juuri tässäkään. Nyt ollaan Amerikan puolella, Santiam on sieltä, sekin varsin harvinainen tapaus. Hedelmäisyydessä on nyt enemmän karvaisuutta, sitrustyyliä, mutta ei tarpeeksi. Jotenkin nahkeaksi kokonaisuus jää, humalointikin on liian kevyttä. Tämä on kolmesta kokeilemastani single hop -oluista heikoin, mikä on yllättävää, koska Stadin on nimenomaan jenkkiosastollaan tehnyt aiemmin hyvää jälkeä. Ostopaikka Helsinki, Eat & Joy Maatilatori.

Stadin Single Hopped Boadicea Bitter


Toinen kokeilemani Stadin pullo-olut, tämäkin single hop -sarjaa. Nyt pintahiivaolut, ruma punaruskea sameus, ei juuri vaahtoa, ei hiilihappoakaan. Hedelmäisyyttä on, samoin katkeraa mausteistakin humalaa, varsin voimakkaastikin. Pullo-oluessa kyllä häiritsee näin vähäinen hiilihappotaso, ei real alekaan näin väljähtynyttä ole. Boadicea-käpyhumala on varsin uusi tuttavuus, en ole ainakaan tietoisesti tähän ennen törmännyt. Hyvin maistui, mutta värikkäitä vaiheita historiassaan kokenut panimo tuntuu taas valahtaneen epävakaisuuteen, panimomestari Tom Skog lähti firmasta tällä viikolla. Ostopaikka Helsinki, Eat & Joy Maatilatori.

Bruuveri Oktoberfest


Joko 5,2% tai 5,3%, oluesta paikassa esillä erilaisia tietoja. Siis varsin kevyt syksyiseksi saksalaisolueksi. Muutenkin kohtuullisen hämmentävä olut, hyvin samea läpitunkemattoman värinen vaaleanruskea juoma, vaahtoa ei juuri ollenkaan. Maku hyvin hedelmäisellä tavalla pintahiivamainen täyteläinen ale, humalaa todella reippaasti. Riemastuttava tuote, tätähän on innostuneesti kuvattu oktoberfest-IPAksi. Ei tässä nimestä huolimatta ole jälkeäkään märzenistä, mutta mitäpä siitä. Bruuveri ei ole ennenkään tyylisuuntiin rajoittunut ja tämä on nautinnollinen hyvin humaloitu samea pale ale, ei mitään virhemakuja. Toisaalta hieman harmittaa, että oluttyylien perinteitä ei kunnioiteta. Helsinki, Bruuveri, 15.10.2009.

Regent Petr Vok



Wiener-tyyppiseksi mainostettu tšekkiolut on masentavan vaisu. Väri on punertavan meripihkainen, wieniläiseksi liian tumma. Pähkinäisestä maltaasta on turha haaveilla, metallinen kovuus hallitsevaa liian kylmässä oluessa. Hedelmäisyyttä jonkin verran ale-tyyppisesti. Humalaa hyvin säästeliäästi, mutta kuitenkin havaittavasti. Melko tyypillinen moderni tšekkituote, ei herätä suuria intohimoja. Helsinki, Angleterre, 15.10.2009.

Djævlebryg OriginAle Darwinian IPA


Toinen tanskalainen tupla-IPA heti perään Amagerin jälkeen. Tämä hieman kevyempi, 8,5%, melkein tavallisen IPAn tasoa. Sameampi, punaisempi, viljaisempi, vähemmän hedelmäinen. Ei varmaan kovin tuoretta, mutta vihannesefekti puuttuu tästäkin. Jotenkin mausteisempi kokonaisuus, humalaisuus on vahvaa, mutta kyllä tämä Amagerille häviää. En heti huomaa Darwin-yhteyttä, mutta etiketin tanskalaisesta tekstistä päätellen mukana on kolme Darwinin luokittelemaa englantilaista humalalajiketta. Helsinki, Pikkulintu, 15.10.2009.

Amager Nitro



Pehmeän hedelmäinen, skandituplaipan tyypillinen vihannesmaisuus puuttuu, varsin kirkaskin, 10%. Nautinnollisen humalainen kukkainen perusmaku. Varsin lähellä amerikkalaisia huipputuotteita. Ilmeisen herkkää tavaraa, ensimmäinen pullo oli ilmeisesti hapettunut, baarimestaritar huomasi tilanteen korkin aukaisuäänestä. Pohjalla olevat hiivat heikentävät hedelmäisyyttä. Yleensä tykkään lisätä pullokypsyvien oluiden hiivat sekaan, mutta tuplaipoissa se ei usein toimi. Pikkulinnun hanaoluttarjonnassa ei uutta kokeiltavaa, Mansevestin tamperelaisia rippeitä lähinnä tarjolla. Helsinki, Pikkulintu, 15.10.2009.

Vakka-Suomen Savu Kataja


Uudenkaupungin savu-uutuus on vahvuudeltaan peräti 9%. Selvästi savumaltainen, mutta myös esanssimaista tervaleijonakaramellia maussa. Ei niin vakuuttava kuin saman panimon Prykmestar Savu, jossa aitoa bambergilaista savumallasta. Ehkä tässäkin on, mutta ei samaa intensiteettiä. Alkoholikin maistuu läpi. Kataja viitannee johonkin sahtimaisuuteen, mutta en sitä aistinut. Ei mitenkään huono, mutta varsinkin jälkimaku omituisen ohut näin vahvassa oluessa. Helsinki, Villi Wäinö, 14.10.2009.

Slottskällans Red Ale


Suhteellisen humalainen, pehmeä olut Uppsalasta. Maltainen runko, mutta katkerat humalat hallitsevat, ei ollenkaan tyypillinen red ale. Hyvin miellyttävä. Tilauksen ohessa satuin näkemään sadannetta maaotteluaan pelaavan Johanssonin tekevän maalin Saksan verkkoon. Koskaan en ole Johanssonia pitänyt missään arvossa, mutta ehkä olen ollut väärässä. En tosin ole vieläkään vakuuttunut, tuurilla sattui juoksemaan paikalle. Ehdin sitten myöhemmin näkemään Johanssonin mokailevan pelin lopussa oman maalin edessä lahjoittaen Saksalle tasoitusmaalin. Merkityksetön matsi, olisi pitänyt pelata tähän tyyliin Liechtensteinia vastaan. Helsinki, Olutkellari Helsinki, 14.10.2009.

Blindmans Buff, real ale



Juuri tätä kevyemmäksi brittibitter ei voi mennä, vain 3,6%. Suomessa pintin hinta ei jousta vahvuuden mukaan, tämä oli 6,50€. Englantilaiset tunnetusti pystyvät puristamaan yllättävästi makua näilläkin reunaehdoilla, mutta tämä ei kuulu parhaisiin saavutuksiin. Laimeaksi jää kaikilla osa-alueilla. Hedelmää, mallasta ja humalaa löytyy, mutta kevyesti annosteltuina kaikki. Real alenakaan tämä ei parhaimmillaan, nahkea kokonaisuus. Baari yllättävän täynnä kolean syystuulen huuhtomassa Helsingin ydinkeskustassa. Helsinki, Kitty's, 14.10.2009.

Blindmans Yogi Beer, real ale



Sameahko kellertävä olut, 4,2%, kovahko tuntuma, ei parhaassa iskussaan. Ohut runko, maltaisuus saisi olla vahvempaa. Hedelmäinen ja kevyesti humalainen. Tässä olisi hyviä sessio-oluen aineksia parhaimmillaan. Helsinki, Pullman, 14.10.2009.

Karhupanimo Tumma Münchener


Tummanruskea, sokerisen maltainen olut Porin "pienpanimosta", 5%. Hyvin kevyesti humalainen, ei oikein muistuta müncheniläistä dunkelia, tummaksi tšekkilageriksikaan ei ole tarpeeksi musta. Muistuttaa eniten skottilaisia makeita aleja, esim. Belhaven Scottish Alea, ei tosin niin maltainen kuin skotit. Ruoholahtelaisen baarin suurista ikkunoista mukavaa auringonpaistetta, ulkona hyytävä tuuli. Helsinki, Amsterdam, 14.10.2009.

tiistai 13. lokakuuta 2009

Sergio Sollima: Città violenta

Spagettiwestern-ohjaajan urbaani rikosleffa vuodelta 1970, Bronson pääosassa, Morriconen musiikki. Western-vaikutteet kulkevat mukana muutenkin kostohenkisessä tarinassa. Käynnistyy hienosti, yli 10 minuuttia ilman dialogia, puhdasta elokuvaa. Bond-henkisestä veneilystä siirrytään Virgin Islandeilla Bullitt-tyyppiseen autokaahailuun kapeilla kaduilla. Suurin osa elokuvasta tapahtuu New Orleansissa, ei kuluneimmilla turistikulmilla vaan rähjäisillä ratapihoilla, satamalaitureilla ja takapihoilla. Toki French Quarter vilahtaa, ajetaan poikki Lake Pontchartrainin ja Bayou Countryssäkin piipahdetaan, spanish moss roikkuu puista. Autokilpailukohtauksessa mukana Stirling Moss ja Denny Hulme. Kopiossa kirkkaat värit, mutta ääniraita tökkii, kieli vaihtui satunnaisesti englannista italiaan. Paljon on hyvää, mutta itse tarina on liian kaavamainen. Jill Ireland esittää noirahtavaa kohtalokasta naista todella muovisesti ja Bronsonin yrmyily kyllästyttää nopeasti.

Amager Hr. Frederiksen

Kööpenhaminan eteläisen esikaupungin panimon vahvempi kauravehnästout on jo imperial-tasoa, mutta ei kokonaisuutena kovasti poikkea rouva Frederiksenistä. Alkoholia on nyt 10,5% ja katkeroyksikköjä 80+. Kandisokerilla terästetty ja makeampi tämä selvästi on. Paksumpi, täyteläisempi, mutta myös alkoholi maistuu. Silti edelleen nautittavan kuiva jälkimaku. Hieman yksiulotteinen, tykkään kevyemmästä versiosta enemmän. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Three Castles King Alfred's Gold, real ale

Kullankeltainen ale on hieman samea vielä, mäntyisen pihkainen jopa mausteisella tavalla. Selvästi amerikkalaisvaikutteinen olut, hyvin katkeroinen riipivän kuiva jälkimaku. Varsin raaka vielä, pehmeys puuttuu, hedelmäisyys ei nouse kunnolla esiin. Oluthuone Leskinen, 13.10.2009.

maanantai 12. lokakuuta 2009

Howard Hawks: Twentieth Century

Tällä Hawksin leffalla on mainetta yhtenä ensimmäisistä screwball-komedioista. Capran It Happened One Night tuli kuitenkin ensi-iltaan pari kuukautta aikaisemmin 1934 ja se on muutenkin parempi elokuva. Olen nähnyt tämän 4-5 kertaa ja aina pettynyt, niin nytkin. Tässä leffassa ei ole tarpeeksi Hawksin omaa otetta, surrealistisuus ja terävyys jäävät kauas Bringing Up Babyn, Ball of Firen tai His Girl Fridayn hillittömyyksistä. Hechtin ja MacArthurin vanhahtava dialogi hallitsee elokuvaa. En ole koskaan tykännyt teatterimiljööseen sijoittuvista elokuvista, se tökkii tässäkin. Carole Lombard on fiksu, nopea ja nätti, mutta John Barrymore todella rasittava. Leffa hieman kuohkeutuu, kun päästään elokuvan nimeä kantavaan junaan Chicagosta New Yorkiin, mutta ei tarpeeksi, tulee vain ikävä joitain Preston Sturgesin junakohtauksia.

Amager Fru Frederiksen

Tanskalaista vahvaa (7%) stoutia on pyöristetty vehnällä ja kauralla. Pehmeän maltainen, nautinnollista paahtoa, kahvia ja suklaata. Kuiva humalainen jälkimaku (60+ bitterhed, ilmeisesti IBU-lukema) parantaa kokonaisuutta edelleen. 1990-luvulla amerikkalaiset kaurastoutit (oatmeal stout) olivat sietämättömän makeita, mutta viime vuosina on alkanut yhä enemmän tulla vastaan tällaisia pehmeitä kuivia juomia. Erittäin hienoa. Panimolla on repertuaarissaan vahvempi olut nimeltä Hr. Frederiksen, vielä kokeilematta. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

sunnuntai 11. lokakuuta 2009

Kenji Mizoguchi: Chikamatsu monogatari

Syksyllä 1982 näin Mizoguchin kuuluisimman elokuvan Ugetsu monogatari, joka oli halvassa yliluonnollisuudessaan paha pettymys. Ei se ole kolahtanut myöhemmilläkään katsontakerroilla. Mutta muutamaa kuukautta myöhemmin näin Sanshō Dayū -teoksen, joka säväytti välittömästi ja vahvasti. Pidin sitä jonkin aikaa parhaana näkemänäni elokuvana ja saattaa se sellaisiin vieläkin kuulua. Olen nähnyt Mizoguchin elokuvia suhteellisen harvakseen ja monta avainteosta on jäänyt kokematta. Miehen tuotanto vaikuttaa varsin epätasaiselta, ainakin verrattuna japanilaisen elokuvan ehdottomaan ykköstekijään, Yasujiro Ozuun. Alan tunnetuin hahmo Kurosawa puolestaan on minusta melko kevyen sarjan yrittäjä. Etukäteismaineeltaan kiehtovin näkemätön Mizoguchi-leffa on ollut koko ajan tämä Chikamatsu monogatari, suomenkieliseltä nimeltään Ristiinnaulitut rakastavaiset. Haltioituneissa arvioissa hullun rakkauden kuvausta on pidetty yhtä kovana kuin Joseph Lewisin Gun Crazya tai Luis Buñuelin L'age d'oria. Onpa vihjailtu jopa film noiriinkin Chikamatsun kohdalla. Yli 25 vuotta olen jahdannut elokuvaa ympäri maailmaa, tuloksetta. Nyt se sitten esitettiin Oulussa, elokuva-ark...,öö, Kansallisen audiovisuaalisen arkiston näytöksessä. Odotukset siis pilvissä.

Ja kyllä odotukset täyttyy. Ehkä tässä vaiheessa on kuitenkin jo niin paatunut tai kyllästetty elokuvankatsoja, että aitoa innostusta on vaikea saada aikaan. Elokuva sijoittuu 1600-luvun loppupuolelle Kiotoon ja ympäröiville järvi- ja vuoristoalueille. Tarina perustuu 1700-luvun alun nukketeatterimies Chikamatsun näytelmään. Mizoguchi tarjoilee sen klassisen suoraviivaisesti ja eleettömästi. Tiettävästi elokuva on tehty varsin nopeasti 1954 alle kuukaudessa. Kamera liikkuu elastisesti, mutta ei itsetarkoituksellisesti. Moninkertaiset petokset varjostavat epätodennäköisten rakastavaisten taivalta, kaikkein lähimmät, jopa lähisukulaiset ovat valmiita pettämään pariskunnan, joka jää totaalisen yksin. Mizoguchin tarkastelukulma on moderni, jälleen kerran hän on kiinnostunut naisen asemasta yhteiskunnassa. Tarinan kehittely monimutkaisten työ- ja henkilösuhteiden kyllästämässä kirjapainossa on ehkä aavistuksen liian hidasta, mutta sitten Mizoguchi antaa palaa täysillä juntattuaan tarinan peruskivet paikalleen. Takaa-ajetun lemmenparin kuvauksena muistumia on Gun Crazyn ohella Fritz Langin You Only Live Onceen ja Nicholas Rayn They Live By Nightiin, miksei myös myöhempiin periodipätkiin, Arthur Pennin Bonnie & Clyde ja Robert Altmanin Thieves Like Us. Henkeäsalpaava elokuva, mutta olisiko tämä yhtä hyvä kuin Sanshō Dayū tai muutamat muut ehdottomat Mizoguchi-mestariteokset? Varmaankin on, mutta olisin halunnut nähdä tämän 25 vuotta sitten.

lauantai 10. lokakuuta 2009

Claudio Magris: Tonava

Magris on kotoisin monikulttuurisesta Triestestä, Italo Svevon tapaan, tuosta Itävallan entisestä satamakaupungista. Tonava on luokitteluja kaihtava teos, julkaistu jo vuonna 1986, ennen kommunismin kaatumista Tonavan alajuoksulla, suomennos vuodelta 2000. Jonkinlainen esseekokoelma, mutta Magris kutoo sen lähes matkakirjan muotoon, lähtien Schwarzwaldin metsistä, Tonavan kiistanalaisilta lähteiltä. Magris on germanisti, kiinnostunut saksankielisestä kulttuurista, erityisesti filosofiasta, poliittisesta historiasta ja kirjallisuudesta. Sen sijaan jalkapalloa ja olutta Magris ei juuri kommentoi, vaikka ne ovat tonavalaisen kulttuurin ytimessä. Tonavan yläjuoksu on maailman ubiikein olutkulttuurialue ja jalkapallo on ollut uskonnon tapaisessa asemassa ainakin Unkarissa ja Serbiassa. Tynkä-Unkari, Tšekkoslovakia ja Jugoslavia, miksei myös Itävalta, olivat lajin mahtimaita 1930-80 ja ne satsasivat älyyn ja taitoon. Yhtään maailmanmestaruutta ei tullut, mutta monta kertaa oli lähellä, muulloinkin kuin Bernissä 1954. Ongelmana oli ehkä henkinen asenne, tahtotila. Siinä on ehkä yksi avain koko Tonavan alueen kulttuuriin. Oluenhimo yllättää Magrisin vasta Slovakiassa ja sitten on jo liian myöhäistä. Hilpeän kafkalaisessa ja buñuelmaisessa katkelmassa oluttuoppi on monta kertaa tulossa Magrisin huulille vain häipyäkseen ulottumattomiin.

Magrisin teksti rönsyilee eri suuntiin, mutta ei hallitsemattomasti. Hän löytää kiehtovia ulottuvuuksia pitkin joen vartta. Esimerkiksi yläjuoksulla Schwabenissa hän tarttuu Sigmaringenin linnaan, jonne kirjailijanero-lääkäri-natsi Louis-Ferdinand Céline pakeni 1944 liittoutuneita muiden Vichy-kätyrien mukana. Ulmin toiselta puolen Baijerista löytyy Günzburg, vielä kuuluisamman lääkäri-natsin Josef Mengelen syntymäkaupunki ja luostari, jossa hän joidenkin tietojen mukaan pakoili jopa vuoteen 1949 asti. Magris riisuu Mengelen pahuudesta kaiken mahdollisen negatiivisenkin arvon muutamalla osuvalla lauseella. Aivan vastaavaa en muista koskaan lukeneeni. Magrisin ote ulottuu historiassa paljon kauemmaksikin, suomalaisetkin tulevat epäsuorasti kuvaan Kustaa II Aadolfin mukana Ingolstadtissa. Paljon on viittauksia italialaiseen kirjallisuuteen, jotka menevät minulta ohi, totta kai paljon myös saksalaisesta aineistosta. Magris on selvästikin perehtynyt aiheeseen perusteellisesti. Erityisesti Magrisia kiinnostaa Banatin (suomentaja käyttää naurettavaa "suomalaista" väännöstä Baanaatti) alue, joka sijaitsee nykyisten Romanian, Serbian ja hieman Unkarinkin valtioissa. Sinne siirtyi runsaasti saksalaisia Schwabenista 1700-luvulla, äskettäin Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut Herta Müller on näitä romaniansaksalaisia. Magris mainitsee Müllerin, hän siis tunsi Müllerin tuotantoa ennen tämän loikkaamista Länsi-Saksaan 1987. Suurin osa Banatin saksalaisista pakeni länteen toisen maailmansodan jälkeen. Banat oli pari viikkoa itsenäinenkin 1918.

Runollisimmilleen Magrisin teksti kohoaa Tonavan suurkaupunkien Wienin ja Budapestin historiaa ja nykypäivää kuvaavissa urbaaneissa jaksoissa. Nykykatsannossa avainkysymys on, näkikö Magris merkkejä kommunismin romahtamisesta. Ei, pikemminkin päinvastoin, Magris pitää Neuvostoliiton miehitystä 1968 hyödyllisenä Slovakialle, joka lopulta osoittaa kansallisen heräämisen tuntoja. Samaten Budapestissa Magris aistii vahvaa elinvoimaa viitaten ainakin osittain unkarilaisen kommunismiversion myönteisyyteen. Magris fiilistelee vuoden 1956 Unkarin kansannousun tapahtumapaikoilla, mutta ei pidä niitä tapahtumia profeetallisina. Romanian kohdalla Magris ei sentään pysty estämään inhon tunteitaan Ceauşescun irvokasta hulluutta kohtaan. Pahiten Magrisin arviot karahtavat kiville Jugoslaviassa, jota hän pitää harmonisen monikansallisuuden ihannetapauksena. Mutta niinhän moni muukin luuli. Voisi kuvitella, että germanistina Magris olisi vahvemmalla pohjalla Saksassa ja Itävallassa kuin slaavien, unkarilaisten ja romanialaisten parissa. Ehkä onkin, mutta selvää eroa en näe, Magris on suhteellisen vakuuttava myös joen alajuoksulla. Mahdollisesti ote kirpoaa hieman kyrillisten kirjaimien seudulla, Serbiassa ja Bulgariassa. Kirja alkaa vakuuttavasti, mutta omasta mielestäni ikävästi liudentuu loppua kohti. Vaikea sanoa miten haltioittava kirja olisi italiaksi, käännökset ovat aina haaleita kompromisseja.

Contreras Valeir Extra

Samea hiilihappoinen keltainen ale, 6,5%. Herkullista hedelmäisyyttä, belgihiiva tunnistettavissa, mutta ei vahvana. Ei muuta makeutta kuin "luonnollista" hedelmää, humalaa ei vahvasti mukana. Etiketissä oluttyyliä ei määritellä, mutta selvästi kyseessä on saison, tai tavallista hedelmäisempi blond. Kevyesti mausteinen, mutta tyylikkäästi. Olen viime vuosina pahasti kyllästynyt makeisiin tai muuten tylsiin belgioluisiin, mutta tämä panimo hieman Gentistä etelään on aina ollut luotettava. Tasapainoinen nautinnollinen olut, kaikki osa-alueet kunnossa. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Kirin Ichiban Shibori

Japanilaisen jättifirman olut on pantu lisenssillä Kaliningradissa. Vanha preussilainen maaperä ei tunnu maussa, joka on varsin neutraali, makeahko suutuntuma (mukana glukoosia ja fruktoosia). Humalaakin on, jopa aavistus miellyttävää katkeruutta. Tämän pitäisi olla pitkällä prosessilla pantu karakuchi-olut Asahi Dryn tapaan, eli kaikki mallassokerit on käytetty alkoholiksi. Vaikea sanoa mausta, kun sokereja on paradoksaalisesti lisätty sekaan. Jonkinlainen nahkeus hallitsee, ei maltaan pyöreys. Melko mauton, mitäänsanomaton olut, voimavarat ovat menneet brändäykseen monimuotoisen laadun kustannuksella. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko.

Alejandro González Iñárritu: Babel

Taas yksi edustaja viime vuosien suosikkilajista, jossa useampi näennäisesti itsenäinen tarina kytkeytyy toisiinsa keinotekoisesti. Tämä on vielä huonompi kuin Crash. Iñárritun Amores perrosissa oli jotain otetta, mutta Babel on yksi ärsyttävimpiä viime aikoina näkemiäni elokuvia. Nyt tarinat eivät pyöri Los Angelesissa vaan Marokossa, Japanissa ja Meksikossa. Tarainasäikeiden yhdistävät tekijät ovat vielä naurettavampia kuin tässä lajissa yleensä. Raivostuttavinta on tarinoiden yleisasetelma, ihmiset joutuvat vaikeuksiin pelkkää tyhmyyttään tai ajattelemattomuuttaan, ja todella epäuskottavasti. Näin varmasti voi käydä "todellisuudessa", mutta elokuvan teko aiheesta, tai ainakin sen rahoittaminen, tai sen katselu, on sietämätöntä. Periaatteessa Cate Blanchettin hahmo on erilainen kuin muut, mutta jos lähtee Marokkoon Brad Pittin mieliksi, voi syyttää vain itseään.

perjantai 9. lokakuuta 2009

Nils Oscar Imperial Stout

Russian imperial stout on oluttyyli, jonka englantilaiset panimot kehittivät 1700-luvun lopulla Katariina Suuren hovia varten. Tavallista enemmän alkoholia ja paahteisuutta perusporteriin verrattuna, jotta tuote kestäisi rankan merimatkan Itämeren perukoille. Alkoholipitoisuus oli ehkä noin 7%, mutta nykyään monet imperial stoutit ovat huomattavasti vahvempia. Tämä ruotsalainen tulkinta on tasan 7% ja tuntuu nykykatsannossa hieman kevyeltä. On tämä kuitenkin musta, paahteinen, maitosuklaamaisen makea ja suhteellisen katkerakin maun loppuvaiheissa. Ei mitenkään huono, mutta jää keskitien kulkijaksi. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko.

La Trappe Witte Trappist

Hollantilaisen Koningshoevenin luostaripanimon tuote on ainoa trappistivehnäolut. Panimo menetti välillä 90-luvulla trappististatuksensa ja maine haalistui, vaikka status palautettiinkin. Hiilihappoinen olut on melko vähän mausteinen ja omituisen kirkkaan kellertäväkin, tämä menisi helposti blond-oluenakin. Korianteria ja appelsiinikuorta tähän kaipaisi, nyt belgihiivainen nahkea hedelmäisyys jää turhan yksiulotteiseksi. Toisaalta toimii kohtuudella kuulaana syysiltapäivänä. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

torstai 8. lokakuuta 2009

North Coast Old Stock Ale 2009

Pohjois-Kalifornian entisessä metsäteollisuuskeskuksessa Fort Braggissa toimiva North Coast on panimo, joka ei näytä huonoa olutta pystyvän tekemään. Olen viettänyt panimoravintolassa muutaman illan ja ne kuuluvat parhaisiin. Tätä instant-klassikkoa en ole ennen saanut käsiini, barleywine-tyyppinen old ale, tämänvuotisen version vahvuus 11,5%, säilyvyyttä luvataan vuoteen 2019. Tumman meripihkainen väri, kevyttä vaahtoa, puinen tammityyppinen pehmeys, lämmittävää alkoholia miellyttävällä tavalla. Hieman makea, mutta ei monien kilpailijoidensa tapaan tahmean imelä, täyteläinen hedelmäisyys on päällimmäisin vivahde. Englantilaiset katkerohumalat täydentävät kokonaisuutta, mutta eivät hallitse jälkimakuakaan. Tasapainoinen nautiskeluolut, hämmästyttävän pehmeä jo nyt nuorena. Lämmetessään makeus tulee enemmän esille, mutta ei häiritsevästi. On skandaali, että näin upea tuote ei ole Suomessa myynnissä. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Leif GW Persson: Faller fritt som i en dröm

Kolmas osa Perssonin trilogiasta (aiemmat Mellan sommarens längtan och vinterns köld ja En annan tid, ett annat liv), joka tarkastelee kriittisesti Ruotsin lähihistoriaa rikosten kautta. Viimeinen teos pureutuu lähes pelkästään Olof Palmen murhaan, jota teossarjan päähenkilöt ryhtyvät uudestaan tutkimaan yli 20 vuoden jälkeen. Ruotsissa murha vanhenee 25 vuodessa. Romaani käynnistyy äärimmäisen hitaasti ja hieman tylsästikin, kun murhan yksityiskohtia käydään perusteellisesti läpi. Suurin osahan niistä on asiasta kiinnostuneiden tiedossa jo etukäteen. Tunnelma virkistyy, kun Perssonin fiktiiviset uudet käänteet alkavat tulla esiin. Estradille vääntäytyy jopa Perssonin koominen kevennys, "legendaarinen murhatutkija", supersalamimies Evert Bäckström. Trilogiaan kuulumattomassa edellisessä Persson-romaanissahan Bäckström päätyi töihin poliisin löytötavaratoimistoon Växjö-katastrofin jälkeen. Jan Guillou esiintyy nimellä Janne Gilljo yhtenä Palme-epäiltynä, Persson mainitsee myös tv-ohjelman, jossa Guillou ja Persson itse esiintyvät. Guilloulla ja Perssonillahan on yhteinen fiktiivinen hahmo, Anna Holt, mukana keskeisesti tässäkin. Useita suomalaisia sivurooleissa. Mallorca tapahtumapaikkana Perssonin muinaisen Grisfesten-esikoisteoksen tapaan, Säpo kuvioissa mukana hyvin saman tapaan kuin Stieg Larssonin teoksissa. Persson kirjoittaa koukeroista ruotsia ja tälläkin kertaa meni satakunta sivua ennen kuin aloin päästä rytmiin sisään. Perssonin teksti kuitenkin rullaa hyvin lopulta sitten kun se vauhtiin pääsee. Persson kuroo tässä kasaan monien aiempien teoksien aiheita, muidenkin kuin itse trilogian osien. Tämä romaani ei ehkä ole samaa tasoa trilogian aiempien osien kanssa, keskimmäinen on minusta Perssonin tuotannon huipentuma. Palmen murhaaja siis selviää, ratkaisu on tyydyttävä ja täysin uskottava.

Valentin Vaala: Mustalaishurmaaja

19-vuotiaan venäläisen Vaalan mykkäohjaus vuodelta 1929, nimiroolissa 16-vuotias latvialainen Theodor Tugai alias Teuvo Tulio. Omituisen hyvinvarustelluissa mustalaisleirin teltoissa leimuavan tarinan juoni muistuttaa lähinnä pornoleffaa, mustasukkaisuudella lisättynä. Naisista Hanna Taini ylivoimaisesti hehkein. Tunnelmaltaan ehkä lähempänä Tulion omia myöhempiä ohjauksia kuin Vaalan muuta tuotantoa. Loppupuolella mukaan tulee ruoskimista, hevostakaa-ajoja ja väkivaltaa. Junaraahautumispako harvinaisen epäuskottava. Kulttuuri on kovin vierasta, ei tarjoa samaistumismahdollisuuksia. Sinänsä elokuva rullaa melko elastisesti aikalaistarjontaan suhteutettuna, muuten ei kovin kiinnostava nykykatsannossa.

Franches-Montagnes 11ème Cuvée Spéciale

Sveitsiläistä olutta ei kovin usein näillä leveyksillä näe ja tämä Luoteis-Sveitsistä Ranskan rajalta Jura-vuoristosta tuleva tuote onkin melkoinen pakkaus. Äärimmäisen eläväinen, vaahto pursuaa kolmen vartin pullosta heti kun korkkia hieman raottaa. Tilanne on päällä kauan, tyhjensin varovasti noin neljänneslitran lasiin, mutta vaahto kuohuu pullosta edelleen pienen hengähdystauon jälkeen. Tuoksu on persoonallinen, hyvin hapan. Pieni tsekkaus netistä varmistaa, että näin tulee ollakin, tuskinpa pilalle on mennyt. Samean ruskean oluen pitäisi olla jonkinlainen hedelmäporter (Jurassian Fruity Porter), mutta enemmän tämä muistuttaa flaamilaista hapanta punaista alea. Alkoholipitoisuus 5,5% sopii tyyliin. Mausteinen, kuivattuja hedelmiä, happamuus on voimakasta, epämiellyttävääkin, ei lambicin raikkautta. Makea tämä ei ole tippaakaan, jälkimaku on viinimäisen nahkean kuiva, ei ollenkaan katkeroinen. Ei ollenkaan miellyttävä, erään ruotsalaisen arvioijan mukaan soveltuu parhaiten tuttavien šokeeraamiseen. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

tiistai 6. lokakuuta 2009

Stone Nøgne Ø Jolly Pumpkin Special Holiday Ale

San Diegossa pantu kolmen panimon yhteistyöolut, mausteinen jouluinen olut, 9%. Hyvin täyteläinen, makea, mausteet hyvin esillä. Kylmässä lokakuun viimassa tämän pitäisi jo maistua, mutta ei oikein vielä kolahda. Mukana on kastanjoita, katajanmarjoja, salviaa ja kuminan siemeniä sekä kauraa ja ruista. Hyvin jouluinen miellyttävä olut, mieleen tulee Anchorin sesonkituote. Pullo näyttää samalta kuin taannoisessa Stone&Mikkeller&Alesmith-projektissa. Pullon kyljessä Nøgne Øn panija Kjetil Jikiun puhuu rohkaisusta ja esimerkistä, jota hän on saanut USA:sta yksinäisellä taipaleellaan pienpanimotoimintaa ymmärtämättömässä Norjassa. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

maanantai 5. lokakuuta 2009

Craig Brewer: Black Snake Moan

Monipuolinen ja maanläheinen elokuva syvimmän etelän maaseudulta, Tennesseen erivärisen trash-väestön parista. Viinaa, kannabista, seksiä, uskonnollista fanatismia ja väkivaltaa; jotenkin epämääräisesti tutun suomalaiseltakin vivahtavassa keitoksessa on aineksia paljon. Kieli poskessa osittain ainakin, mustaa huumoria on tavoiteltu. Christina Riccin vartaloa ja pizzalautasen kokoisia silmiä hyödynnetään eksploitaation puolelle. Elokuva on omistettu R.L. Burnsidelle ja blues-pohjainen musiikki tässä onkin selvästi parasta antia. Elokuvakin rullaa aluksi hyvin, mutta kääntyy ylipitkäksi jahkailuksi ennen loppua. Alun ja lopun mustavalkoisissa tallenteissa Son House iskee tarinaa.

Sigtuna Black October

Ruotsalainen schwarzbier on tummanruskea, hyvin paahteinen olut. Makeahko suklaisella tavalla, pehmeä ja tuore. Toivoisin kohtaavani nykyään enemmän kuivia schwarzeja, mikä yhdistettiin jossain vaiheessa tähän tyyliin itäisessä Saksassa. Näin makea olut maistuisi paremmin paljon vahvempana, tässä alkoholia tasan 5%. Paahteisuus on kyllä hallitseva, mutta täyteläisempi olut voisi olla. Nimi lienee jonkinlainen sanaleikki Musta Syyskuu -terrorijärjestöstä ja Oktoberfest-oluista. Jälleen ryhdikäs olut tältä panimolta, mutta ei mikään huipputuote. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

sunnuntai 4. lokakuuta 2009

Clint Eastwood: Million Dollar Baby

Kaksijakoinen elokuva, aluksi intensiivinen nyrkkeilyelokuva, loppuosa vammautumisen jälkeen sairaaladraamaa eutanasiateemoineen. Alkupuoli on vakuuttava, mutta sekin menee överiksi, kun säännöistä ei kehässä välitetä pätkääkään. Loppu on puhdasta sosiaalipornoa, josta en ole koskaan jaksanut innostua. Uskonnollista kvasifilosofiaa, Missourin juntteja pistetään halvalla. Hyvin tehty, hyvin näytelty, mutta vaivaannuttava lopputulos. Ilmeisesti gaelinkielinen avaintermikin on väärin kirjoitettu.

Robert Siodmak: Criss Cross

Tämä Siodmakin mahdollisesti hienoin film noir on jonkin verran aliarvostettu. Yhtä syvälle ihmismielen pimeimmille alueille ei tunkeuduta kuin Out of the Pastissa tai Double Indemnityssä, mutta puhtaana elokuvallisena nautintona Criss Cross on lähellä täydellisyyttä. Siodmakin kierre puristuu hitaasti, mutta se viedään vääjäämättä loppuun asti. Burt Lancaster riutuu naisen, rahan ja rikoksen kohtalonkolmiossa, jota ohjailee kanadalainen Yvonne De Carlo erittäin vakuuttavasti. Ilman repliikkejä esiintyvä Tony Curtis tanssittaa Yvonne de Carloa kohtauksessa, jossa rumbabändi kiihdyttää tahdin yhtä kiihkeäksi kuin Siodmakin Phantom Ladyn jazzcombo. Criss Cross on parhaita monista rikoselokuvista, jotka kuvaavat Los Angelesin rähjäistä Bunker Hillin aluetta ennen sen purkamista. Arvokuljetusryöstön suunnitteluvaiheessa puhutaan helikoptereista, merkillinen heijastuma Ruotsin viimeviikkoiseen tapahtumaan. Paljon tapahtumista sijoittuu omituisen karuun kapeaan baariin, jossa olut tarjoillaan jalallisissa laseissa ja tiskin päässä tuntuu päivystävän koko ajan kanadalaisen Joan Millerin esittämä nainen. Englantilainen Alan Napier roolittaa merkillistä Finchley-hahmoa, joka suunnittelee viinapalkalla koko keikan. Coppolan The Godfather selvästi lainasi sairaalakohtausta.

Weltenburger Kloster Oktober-Festbier

Kelheimin ikivanhan luostaripanimon juhlaolut on keltaisen vaalea, leipäisen maltainen, pehmeä. Hyvin lähellä tavanomaisempaa hell-tyyliä, alkoholiakin vain 5,3%. Ehkä makeampi kuin hellit, humalaakin on tasapainoisesti. Laatujuoma, mutta selvästi aivan liian tavanomainen tähän tyyliin. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.