Charles Chaplin: Monsieur Verdoux

Chaplin, elokuvahistorian yliarvostetuin pökäle? Näin nuorena muutamia Chaplinin lyhytelokuvia, ehkä jonkun mykistä pitkistäkin. Kevyttä lapsenomaista tilannekomiikkaa ja naamanvääntelyä, mikäs siinä. Mutta sitten televisiossa esitettiin 70-luvulla sarja Buster Keatonin parhaita elokuvia. Keaton oli totaalisen ylivoimainen. Ei mitään teennäistä veikistelyä ja ylitunteellisuutta, vaan pelkkää toimintaa viiltävällä älyllä ja oikealla tunteella, sellaisella jota ei alleviivata joka välissä. Keaton on ylivertaisen hauskakin. Heivasin Chaplinin pysyvästi tusinaklovnien joukkoon.

Myöhemmin elokuvaharrastuksen syvetessä luin vaivautuneena Chaplinin ylistystä eri yhteyksissä, Suomessa varsinkin Peter von Bagh on osallistunut innokkaasti palvontaan. Katsoin tunnollisesti Chaplinin tuotannon läpi. Vaikeaa se oli, kaverilla oli joitain ideoita, mutta hän pilasi ne aina toteutusvaiheessa. Uran huippu oli ehkä A Woman of Paris -melodraama, mutta kauas sekin jäi von Stroheimin kompromissittomuudesta tai Lubitschin hienovaraisuudesta. Chaplin varmaan ymmärsi oman ammattitaidottomuutensa, hän yritti takertua pantomiimi-ilmaisuun, jopa 1940-luvun The Great Dictator on käytännössä mykkä, ajankohtainen aihe, mutta sama fiilis kuin varhaisissa lyhytelokuvissa. Chaplinin varsinaiset äänielokuvat Monsieur Verdoux, Limelight, A King in New York ja A Countess from Hong Kong ovat sitten puhdasta kalkkunaa. En ole katsonut Chaplinin elokuvia 25 vuoteen.

Ehkä ei olisi pitänyt nytkään, mutta pienen masokismipuuskan vallassa tsekkasin uudelleen Chaplinin tulkinnan tunnetusta naisten murhaajasta. Tämähän on monen mielestä elokuvahistorian kirkkain mestariteos. Mustan komedian idea oli Orson Wellesin, hänen käsissään elokuvasta olisi voinut jotain syntyäkin. Nyt se on kaamea, itsetietoinen näyttelemistyyli, tahmea väsähtänyt rytmi, kömpelö komiikka, väkinäiset heijastumat Chaplinin kulkuri-hahmoon. Yököttävän sentimentaalista musiikkia ja steriilejä lavasteita. Chaplinin fiksaatio vammaisiin naisiin jatkuu. Elokuva tuntuu pahasti ylipitkältä, mikä on melkoinen saavutus, kun aiheessa olisi kiinnostavaa materiaalia vaikka kuinka paljon. Lopussa juhlittu siirtymä yksityisestä yleiseen, 30-luvun diktatuureilla ja sodalla puolustellaan hyväntahtoisen pienyrittäjämurhaajan harmittomia puuhasteluja. En ole koskaan tätä logiikkaa ymmärtänyt.