sunnuntai 28. helmikuuta 2010

Judith Ehrlich & Rick Goldsmith: The Most Dangerous Man in America

Dokumentti Daniel Ellsbergistä, joka vuosi Vietnamin sodan salaista tausta-aineistoa New York Timesille 1971. Ellsberg oli merijalkaväen upseeri, sotaoperaatioiden suunnittelija Pentagonissa 1964 alkaen ja vielä 1966 osallistui taistelutoimintaan Mekongin suistossa. Dokumentti ei pysty kunnolla perustelemaan, miksi Ellsberg kääntyi kiihkeäksi sodan vastustajaksi suhteellisen lyhyessä ajassa. Tet-hyökkäys 1968 varmaan vaikutti ja elokuva vihjaa kovasti naisystävä Patricia Marxin rooliin, Marx näkyy lähes kaikessa Ellsbergin kuvamateriaalissa 60-70-luvun vaihteessa. Elokuvan herkullisinta antia on Nixonin hillittömät lausunnot salaisilta, mutta sittemmin julkaistuilta Valkoisen talon nauhoilta. Ellsbergin tapauksella on Watergate-yhteys, koska samat Howard Huntin Watergate-putkimiehet murtautuivat myös Ellsbergin psykiatrin potilastietoihin. Ellsbergin lasten rooli aineiston kopioinnissa vaikuttaa naurettavalta.

Sierra Nevada Harvest Wet Hop Ale 2009

Join toista vuotta sitten Tukholmassa hanaversiota Sierra Nevada Harvest -oluesta, jonka lisämääreenä siellä oli Fresh Hop. Tämä vuoden 2009 pulloversio on varmaankin samaa olutta, vaikka oikea nimi siis on Wet Hop Ale. Hieman samea vaaleanruskea olut, vaahtoaminen huomattavasti ohuempaa kuin hanaversioon rakennettu. Verrattuna eiliseen Anderson Valleyn IPAan tässä on mallasta enemmän, vaikka alkoholia hieman vähemmän, 6,7%. Hyvin hedelmäinen silti tämäkin ja humalointi on todella voimakasta, pihkaisuus on helppo kuvitella "märemmäksi" kuin standardihumaloiduissa, mutta sellainen vaikutelma tästä kyllä tulee. Aivan loistavaa olutta, toivoisin että Euroopassakin tehtäisiin näin hienoa tavaraa. Mm. tanskalaiset ovat kovasti yrittäneet, mutta samalle tasolle ei ole ylletty. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Sam Peckinpah: The Wild Bunch

Peckinpahin magnum opus kestää kulumatta toistuvia katselukertoja. Western joka lopetti westernit. Kun ikää tulee lisää, niin tämän kuningasleffan teemat tulevat vain läheisemmiksi. Uurteisen miesjoukon ponnistus viimeiseen epätoivoiseen keikkaan on pakahduttava. Meksiko on kuin helvetin esikartano, sinnehän nämä hemmot ovat kiistatta päätymässä. Lucien Ballardin kuvaus tavoittaa Meksikosta niin vilvoittavan vehreyden kuin tukahduttavan pölyn. Myönteisiä henkilöhahmoja ei käytännössä ole, naiset ovat petollisia ja lapsetkin rääkkäävät eläimiä. Hätkähdyttäviä välähtäviä kuvia, kuten patruunavyön vierestä rintaa imevä lapsi. Väkivalta on pitkitetyn rituaalista ja pöyristyttävää, mutta ei sen kummempaa kuin reaalielämässä. Paljon on juhlittu tämän(kin) elokuvan yhteydessä aikakauden päättymisen tunnelmaa, kun moderni teknologia tunkeutuu vanhaan länteen. Se tuntuu kuitenkin vain oheisviittaukselta, paljon syvemmästä tässä on kyse. Peckinpahin elokuva tuntuu ajoittain amerikkalaisen elokuvan parhaiden perinteiden synteesiltä, mukana on Fordin runollisuus, Hustonin illuusiottomuus, Hawksin ryhmädynamiikka, Mannin neuroottisuus, Boetticherin paranoia ja kaiken päällä lopuksi kaikuva hysteerinen absurdi nauru, joka voisi olla vaikka Wellesiä.

lauantai 27. helmikuuta 2010

Anderson Valley Hop Ottin' IPA

Keväällä 1997 kävin pienessä Boonvillen kylässä Anderson Valleyn viinilaaksossa Pohjois-Kaliforniassa. Siellä on Buckhorn Saloon, kylän panimon ravintola. Paikka oli niin idyllinen, että tuli mieleen että siellä voisi viettää eläkepäivänsä. Boonvillessä on oma murteensakin, boontling. Anderson Valleyn oluiden laatu ei ollut vähäisin aiheuttaja näissä mietteissä. Kävin paikalla toisen kerran syksyllä 2002 ja oluet olivat yhtä upeita, mutta muuten fiilis oli hieman hiipumassa. Vehreät rinteet olivat kuivahtaneet kesän aikana ikävämmän näköisiksi. Anderson Valleyn oluita on jonkin verran tullut vastaan senkin jälkeen, mutta kovin laajaa niiden jakelu ei ole. USA:n pienpanimoskenen laajentuessa Anderson Valley ei enää ole sellainen kulttipanimo kuin 90-luvulla, läheisen Santa Rosan Russian River ja pohjoisemman Fort Braggin North Coast ovat enemmän harrastajien huulilla. Nyt Boonvillen IPAa kuitenkin on saapunut Systembolagetin valikoimiin. Hop Ottin' on länsirannikon IPA-tyylin kantaisiä. 7%, punaruskea väri, vahva vaahto. Hyvin hedelmäinen, sitrustakin, mutta ehkä enemmän kääntyy pehmeämmän kypsemmän hedelmän suuntaan, mangoa? Mäntyinen ja pihkainen humalointi kiertyy paksuna suun takaosiin. Tasapaino on silti täydellinen. Sitä en muistanut, että tässä on mukana kauraa ja vehnää. Se ei ole erityisen tyypillistä IPAssa, mutta ei tunnu ainakaan haittaavan, ehkä pelkällä ohralla humalointi jäisi hieman enemmän taustalle, nyt se hallitsee olutta suvereenisti ja se on hyvä asia. Säilyvyyttä luvataan ensi tammikuulle, tämä on suhteellisen tuoretta. Silti voi vain kuvitella (ja muistella), kuinka taivaalliseksi tämä kohoaisi tuoreena Buckhorn Saloonissa. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Mallaskoski Vaalea Kuohu, hanaversio

Uusi Pikku-Berliini -niminen baari avattu Torniossa entisen Hesburgerin tiloihin. Myy omaa nimikko-olutta, joka kuitenkin on Mallaskosken standardikamaa. Toisaalta en ole muistiinpanojeni mukaan ennen tätä juonutkaan hanaversiona. Maltaista täyteläisyyttä kohtuullisesti, mutta ei juuri muuta. Tavoittelee helles-tyyliä, mutta melko kauas jää. Hieman öljyinen viskositeetti, humalointi vain heikko häivähdys. Baarissa varsin mukava olutvalikoima, varmaankin Tornion paras, ei tosin mitään muuta ennenkokeilematonta. Tilava valoisa siisti tila, sisustusainesosia ehkä vähän liikaa, katosta roikkuu kolmitaso-Fokker ja sähkökitaroita. Nahkanojatuolinurkkaus ikkunakulmassa. Nimikin valittu pieteetillä, Pikku-Berliinihän oli Wehrmachtin varastoalue, jonka alkoholivarasto lamaannutti Tornion maihinnousussa kaksi suomalaispataljoonaa. Baari on kyllä Suensaaren puolella, alkuperäinen Pikku-Berliini oli mantereella. Baarin sisustuksessa en huomannut nopeasti mitään maihinnousuun liittyvää. Tornio, Pikku-Berliini, 27.2.2010.

perjantai 26. helmikuuta 2010

Mike Figgis: Leaving Las Vegas

John O'Brien tappoi itsensä kuultuaan, että hänen romaanistaan tehdään elokuva. En ole romaania lukenut, mutta tykkäsin aika lailla ensi-iltakierroksella tästä alkoholismileffasta. Uusintakatselulla vaikutti edelleen mukavalta, vaikka Stingin uikutus soundtrackilla sai kyllä kiristelemään hampaita. Viinaa juomalla päivänsä päättää päättäneen Hollywood-skenaristiraakin ja Las Vegas -huoran katkeroromanttinen tarina ei ole aivan tavallista kuvastoa. Henkilöhahmot ovat varsin moniulotteisia ja ilmeisimpiä ratkaisuja vältellään näppärästi. Nicolas Cage on usein ärsyttävä, mutta tässä rooli tulee vietyä maaliin asti tyylillä. Elisabeth Shuen ura päärooleissa ei kauaa kestänyt, mutta tämä on hänen paras hetkensä, vaikka elokuvana pari vuotta myöhempi Palmetto saattaa olla nautinnollisempi. Las Vegas -leffoja on paljon, mutta tämä on yksi parhaista. 16-milliselle filmille kuvattu sumea neon-valojen häilähtely korreloi hyvin humaltumisaistimuksia. Ohjaaja Figgisin pärstä esiintyy toistuvasti Red Mullet -taksimainoksessa. Lukuisisssa cameorooleissa muitakin ohjaajia, kuten Vincent Ward, Bob Rafelson ja Danny Huston. Julian Lennon baarimikkona ja pankkineitinä Bond-tyttö Carey Lowell. Figgisin vaihtelevalla uralla on pari muutakin mielenkiintoista leffaa, mutta kyllä tämä jäänee selvästi parhaaksi saavutukseksi.

torstai 25. helmikuuta 2010

Sidney Lumet: The Deadly Affair

Lopultakin pääsin näkemään tämän John le Carrén esikoisromaanin filmatisoinnin vuodelta 1966. En ole kyseistä Call for the Dead -romaania lukenut, sitä ei pidetä varsinaisena vakoiluromaanina, vaikka le Carrén myöhempi peruspäähenkilö George Smiley siinä jo esitelläänkin. Elokuva kiertyykin näennäisesti murhatutkimuksen ympärille, mutta kyllä vakoiluainekset vahvoja ovat henkilöiden kautta. Lumet on tinkimätön ammattimies ja tämäkin on todella nautinnollinen elokuva, vaikkei minkäänlaista Lumetin persoonallista otetta olekaan näkyvissä. Eihän sitä ole hänen muissakaan yhtä hienoissa elokuvissa. Syntyy vain upeata jälkeä. Tässä on melkein kaikkea, James Masonin suvereeni suoritus heijastellen 15 vuotta aiempaa Five Fingersiä. Bossanova-musiikkia, upeita kolkkoja Melvillen mieleentuovia nahkeavärisiä laitakaupunkinäkymiä 60-luvun Lontoosta, yllättävän brutaalia väkivaltaa, Hitchcock-tyylinen teatterikohtaus Royal Shakespeare Companyn esityksestä. Mannermaiset tähdet Harriet Andersson, Maximilian Schell ja Simone Signoret yhtä vakuuttavia kuin britit. Tämä ei ole uraauurtava vakoiluelokuva, mutta toimii muuten kuin unelma. Skenaristina on sama Paul Dehn kuin Martin Rittin vuotta aiemmassa järisyttävässä tulkinnassa le Carrén läpimurtoromaanista The Spy Who Came in from the Cold.

Thiriez La Maline

Tummanruskea ale Ranskan Flanderista. Etiketin suomenkielisessä osassa sekoillaan perusteellisesti, kun väitetään kyseessä olevan "belgialainen ale Belgian ranskankieliseltä alueelta, Ranskan pohjoispuolelta". Tämä ei siis ole missään nimessä Belgiasta, eikä varsinkaan Belgian Flanderista, jossa ei todellakaan puhuta ranskaa. Mutta varsin belgityylisestä oluesta kuitenkin on kyse. Mausteinen tuoksu, ensipuraisussa yllättävän hapan maku, brettanomycesiäköhän tässä on? Belgian puolella Flanderissa tehdään happamia oluita, mutta tässä happamuus on hillitympää. Vähitellen happamuus häviää mausteiden taakse, inkivääriä, kanelia. Jonkinlainen mallasrunkokin tässä on ja hieman humalaa. Alkoholia on 5,8%, sitä voisi olla pari yksikköä enemmän täyteläisempään kokonaisuuteen tähdättäessä. Positiivisinta että makeus loistaa poissaolollaan. Happamuus nivoutuu kokonaisuuteen, muttei sentään niin hienosti kuin Orvalissa, joka toki on muutenkin aivan eri sarjassa humala/hapan-hybridisyydessään. Maustetut oluet eivät ole minun mieleeni, mutta suhteellisen mielenkiintoinen tämä on. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.

keskiviikko 24. helmikuuta 2010

Ayinger Altbairisch Dunkel

Todella pitkän ajan jälkeen Münchenin kaakkoiskulman kyläpanimon olutta saatavilla, olen juonut tätä viimeksi ehkä 15 vuotta sitten. Kuparinen meripihkan väri, tätä voisi ulkonäön perusteella pitää enemmän altina kuin dunkelina. Tarjoilu vehnäolutlasista, ehkä voisi jo Leskisen henkilökunnalle huomauttaa että kaikkia saksalaisoluita ei pitäisi vehnälasiin laskea. Pehmeän puinen perusmaku, hieman makeutta, hieman karamellia, hieman pähkinää, hieman hedelmää, hieman katkeroista humalaa. Tällaisena todella tasapainoinen, mutta modernissa olutympäristössä ehkä toivoisi enemmän makua kaikissa tunnistetuissa osa-alueissa. Alkoholia kerrottiin olevan 6%, pulloversiossa sitä on vain 5%, varmaankin baarissa väärinkäsitys. Joka tapauksessa alkoholin makua ei ollenkaan havaittavissa. Oluthuone Leskinen, 24.2.2010.

Wye Valley Brew 69, real ale

Kevätolutta Herefordin siiderialueelta. Kullankeltainen hyvin kirkas ale, vahvasti hedelmäinen, englantilaisolueksi yllättävän sitrusmainen vaikutelma. Humalointi on kohtuullisen voimakasta, mutta hieman kapea-alaista kuitenkin. Alkoholia varsin paljon, 5,6%, ja se hieman maistuukin. Tykkään voimakkaammin humaloiduista golden aleista, mutta kyllä tämäkin ilahdutti kovasti Perämeren lopputalven lamaannuttavassa viimassa. Leskisen vitsikkään tiedotuksen mukaan tämän hankintaerän caskit olisivat juuttuneet ahtojäihin Ulkokallan kohdalla. Proosallisempi totuus on, että jotain viivettä laivamatkalla on ollut Britannian ja Helsingin sataman välillä. Ja erityisesti laivan purkaminen Helsingissä oli ollut tavallista vähemmän rivakkaa. Oluthuone Leskinen, 24.2.2010.

Martin Scorsese: Shutter Island

En ole koskaan ollut suuri Scorsese-fani ja varsinkaan viimeisten vuosikymmenten tuotokset eivät ole vakuuttaneet ollenkaan. Toisaalta olen kiihkeä Dennis Lehane -intoilija, jonka romaaniin tämä Scorsese-uutuus perustuu. Heti on korostettava, että tämä Shutter Island saattaa olla Lehanen heikoimpia saavutuksia. Niinpä tämä leffakin on kaukana sellaisista hienoista Lehane-tulkinnoista kuin Eastwoodin Mystic River tai Affleckin Gone Baby Gone. Juoni seurailee varsin uskollisesti romaanin suuria linjoja. Visuaalisuutta on saatu hyvin mukaan karuilla myrskyisillä kalliosaarikuvilla. Paljon teennäisiä Hitchcock-kunnianosoituksia, mutta romaanin kevyesti huimaava hulluksi tulemisen tunne laimentuu elokuvassa huomattavasti. Di Caprio ei pysty tuottamaan tyydyttävää näkemystä päähenkilön angsteista. Joissakin arvioissa elokuvaa pidetty neonoirina, mutta sellaisesta ei ole nähdäkseni kyse ollenkaan. Paljon enemmän tämä lähestyy trillerigenressä kauhu- ja fantasia-alueita. Unikohtaukset ovat hämmästyttävän kömpelöitä. Hämmästyttävää, että näin synkkä ahdistava elokuva keräsi salin täyteen nuorisoa keskellä viikkoa hyytävässä talvisäässä. Ilmeisesti keski-ikäinen Leonardo Di Caprio pystyy edelleen kiinnostamaan teinityttöjä ja metroseksuaalinuorukaisia.

tiistai 23. helmikuuta 2010

Stuttgart - Barcelona 1-1

Barcelonalla lähes paras kokoonpano Mestarien liigan pudotuspeliavauksessa, vain Dani Alves poissa. Liikkuvaa peliä, mutta ei aluksi juurikaan maalipaikkoja. Stuttgartilla paremmin aloite hallussa, Barcelona lähti varsin passiivisesti liikkeelle ja saksalaiset puolustivat hyvin. 25. minuutilla Gebhart keskitti tarkasti, Cacau puski maaliin, Puyolin virhe. Barcelonan Piquellä myöhemmin vielä käsivirhekin alueella, mutta ei tuomittu. Ensi jakson lopulla Messi väläytti, laukaus Lehmannin käsien kautta tolppaan. Venäläinen iso kärkimies Pogrebnjak parempi kuin koskaan ennen näkemissäni otteluissa. Toisella jaksolla Barcelonan syöttöpeli alkoi toimia ja Zlatan sai 52. minuutilla kahdesti avopaikan, ensin Lehmann torjui, mutta reboundista malmöläinen sai sisään. Tilannetta saattoi edeltää paitsio. Loppu melko mitäänsanomatonta pelailua. Barcelonalle selvä etu toiseen otteluun. Suomalaisselostaja äänsi isäntien Träschin nimen ä:llä.

Marston's Oyster Stout

Ensikokemus burtonilaisen osteristoutin hanaversiosta. Hyvin kuiva, liian kylmänä tarjoiltu, paahteista maltaisuutta, kuivaa humalaa kevyesti lopussa. Periaatteessa kaikki kunnossa, mutta oluttyyli on ehkä liian yksiulotteinen. Kahvilla ja suklaalla täyteläistetty stout on viime aikoina maistunut paremmin. Toinen suunta olisi käyttää kauraa, joka pehmentäisi ja pyöristäisi runkoa. St. Michael, 23.2.2010.

maanantai 22. helmikuuta 2010

Joe Gores: Wolf Time

Joe Goresin synnyinseudulle Minnesotaan sijoittuva poliittinen jännäri vuodelta 1989. Epäonnistuneen murhayrityksen uhri alkaa jäljittämään vainoajaansa, tyypillinen Gores-teema. Juonen keskiössä esivaaleja kiertävä presidenttiehdokas, jonka kampanjaorganisaatioon wannabe-murhaaja kuuluu. Gores rajaa epäillyt heti kärkeen kouralliseen ihmisiä ja kuviossa on keinotekoisuuden tuntua. Lukijalle epäilty paljastuu kirjan puolivälissä ja loppuosaa kannattelee vain takaa-ajotrilleriys. Minnesotan pohjoisen järviseudun ja Minneapolisin kuvauksessa on kyllä vetoa ja Goresin teksti rullaa totutulla tavalla. Päähenkilö on suunnilleen Goresin ikäinen, joten mahdollisesti jotain omaelämäkerrallista aineistoa mukana. Takaumia 56-vuotiaan päähenkilön nuoruuteen, hyvää paikallistuntumaa, mutta muuten takaumat eivät vie tarinaa eteenpäin. Juoni ja henkilöt eivät ole millään tavalla uskottavia, tässä on samanlainen väkinäinen tunnelma kuin Goresin Menaced Assassinissa. Kyseessä on vuoden 1988 presidentinvaalit, joissa kreikkalainen Michael Dukakis hävisi seniori-Bushille. Goresin kirjassakin ehdokas on demokraatti, mutta ruotsalainen, kuten Minnesotaan sopiikin.

lauantai 20. helmikuuta 2010

Matti Ijäs: Katsastus

Tunnin mittainen tv-elokuva vuodelta 1988, kerännyt tanakkaa kulttimainetta. Olen nähnyt tämän aikaisemminkin ilman suurta innostusta ja ei tämä nytkään vakuuttanut. Kovin vieraalta tällainen kulttuuri jostain syystä tuntuu, ehkä olen liian itäsuomalainen. Perustuu Joni Skiftesvikin teksteihin, tragikoominen tarina ikääntyvistä automiehistä, lasten synnytyksistä ja katsastusreissusta Torniojoen tuolle puolen. Mukavia maisemia Tornion seudulta, loistavia näyttelijäsuorituksia, teräviä leikkauksia, absurdia väkivaltaa. Selvä alakuloinen pohjavire taustalla. Huumori ei vaan iske, enkä muutenkaan päässyt kuvioon sisälle. Muutkaan Ijäksen elokuvat eivät ole kolahtaneet.

Weihenstephaner Korbinian

Saksalaiset doppelbockit yleensä nimetään or-loppuisiksi, mutta jostain syystä Freisingin ikivanhan panimon tuote ei ole nimeltään Korbiniator. Olut on tumman punaruskea, vaahdonmuodostus vähäistä. Alkoholia doppelbockille tyypillisesti 7,4%. Pääasiallinen tuntuma karamellinen makeus, lakritsaa, jopa siirappisuuteen asti. Humalaakin on, mutta liian kevyesti. Jotenkin ohut yleisvaikutelma, ei paahteisuutta. Yllättäen häviää melko selvästi Baltikalle. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.

Baltika 6 Porter

En muista koskaan juoneeni mielenkiintoista venäläistä olutta. Enpä ole juuri yleensäkään niitä juonut, muistiinpanoista löytyy kolme kappaletta, Peterhof, Baltika 1 ja viimeisimpänä parin vuoden takaa Tinkoff Porter, joka oli paha pettymys. Odotukset oli nyt korkealla hyvää mainetta keränneen Baltikan pohjahiivaporterin kohdalla. Tummanruskea, lähes musta olut, hyvä vaahto, 7%. Tuoksu metallinen, maltainen, makea. Maku on pehmeä, yllättävän kuiva, kohtuullisen maltainen. Jälkimaussa varsinainen yllätys, näin voimakasta humalointia en odottanut. Tulee mieleen tämän tyylisuunnan puolalaiset huippuoluet, vaikka ne ovat yleensä vielä vahvempia. Tässä alkoholi peittyy hyvin. Ehkä täyteläisyyttä ja mallasrunkoa voisi olla vielä enemmän. Kaikkiaan kuitenkin nautinnollinen olut, kyllä homma onnistuu Venäjälläkin. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.

perjantai 19. helmikuuta 2010

Robert Altman: The Long Goodbye

Altmanin omaan tyyliinsä vääntämä Chandler-filmatisointi ihastutti parilla ensimmäisellä katselukerralla, mutta olen sittemmin kyllästynyt Altmanin äänikikkailuun ja teennäiseen tapaan tehdä asiat toisin kuin muut, hinnalla millä hyvänsä. Tämä ei ole kuitenkaan läheskään niin surkea kuin esim. Altmanin western McCabe & Mrs. Miller tai uhkapelitarina California Split. Chandlerin henki puskee hyvin läpi ja skenaristi Leigh Brackett on saanut näppäriä ideoita mukaan. Brackett on sama nainen, joka sovitti jo 40-luvun puolivälissä Chandlerin The Big Sleepin Howard Hawksille. Chandlerin juonet eivät olleet kaksisia ja Hawks ymmärsi sen satsaten tunnelmaan. Tässäkin juoni on kehno, mutta Altman ei saa kohotettua fiilistä tarpeeksi. Elliott Gould ei vastaa Marlowena Chandlerin näkemystä, mutta oma huvittavuutensa hahmossa on. Los Angelesin 70-luvun savusumuinen marijuana/kokaiini -harhainen low-ridin' laid-back -meininki on vangittu nautittavasti, Vilmos Zsigmondin kuvaus on hekumallista. Nina van Pallandt on harmittavan surkea aprikooseja tarjoavana fatalena ja Sterling Hayden ei pysy housuissaan juoppona kirjailijana. Terry Lennoxin hahmoa ei rakenneta uskottavaksi. Meksiko-kohtauksissa on kyllä latausta lähes Peckinpah-tyyliin ja romaanista poikkeava moraaliton lopetus on haltioittava.

Robert Campbell: The Lion's Share

Luin 90-luvun alussa pari Robert Campbellin Los Angelesiin sijoittuvan La-La-Land -sarjan romaania. Ihan kohtuullista jälkeä, mutta kolmas hankkimani sarjan teos Sweet La-La-Land on odottanut hyllyssä lukuvuoroaan parikymmentä vuotta. Samoilta LA:n kulmilta James Ellroy teki huikaisevaa lähihistoriasarjaa ja Michael Connelly tarjosi paljon Campbellia vakuuttavampaa nykykuvausta. Campbell kirjoitti loppujen lopuksi varsin tavanomaisesti. 1927 syntynyt Campbell teki vielä sarjaan neljännen osan ja kuoli 2000. Hollywoodissa matalan profiilin käsikirjoittajauran tehnyt Campbell kirjoitti paljon muutakin, mm. Chicagoon sijoittuvan Jimmy Flannery -sarjan. Kouraan sattui nyt tähän sarjaan kuuluva The Lion's Share vuodelta 1996, ilmeisesti sarjan (ja Campbellin) toiseksi viimeinen. Chicagon kunnallispolitiikkaan kietoutuva tarina, kovin perinteinen minä-muotoinen tarina, katu-uskottavuus ei ole muistini mukaan lähelläkään Los Angeles -kirjojen tasoa. Vanhanaikaista sovinnaista huumoria ja kliseistä perhe-elämäkuvausta, murhamysteeriä ratkovat amatöörit tuntuvat kovin paperinmakuisilta. Suppeassa kirjassa Campbell ei millään tunnu pysyvän fokuksessa, teksti harhailee jatkuvasti epäoleellisiin latteuksiin. Paljon parempaa odotin, mutta kyllä tässä jonkinlaista näkemystä saa Chicagon irlantilaisvetoisen paikallispolitiikan kuvioista. Taustalla lymyilee jopa legendaarinen Richard Daley, joka pormestarina hallitsi Chicagoa yli 20 vuotta demokratiaa vapaasti soveltaen. Chicagon pormestarihan on tällä hetkellä samanniminen, seniorin poika, nyt myös hän jo 20 vuotta virassa.

torstai 18. helmikuuta 2010

Kim Ki-duk: Samaria

Kimin aiheena vaihteeksi koulutyttöprostituutio. Käynnistyy suhteellisen elegisissä tunnelmissa, mutta pian veri lentää tässäkin. Alakuloinen rytmi, paljon tyhjäkäyntiä. Näin on usein käynyt, kun Kim on myöhemmissä elokuvissaan jättänyt šokkikohtaukset vähemmäksi; mitään mielenkiintoista hän ei tahdo saada väkivallan tilalle. Tämä elokuva kääntyy yksinhuoltajaisän ja tyttären lukkiutuneen suhteen kelailuksi, josta ei katsojalle mitään irtoa. En täysin ymmärrä, miksi Yle esittelee näin perusteellisesti Kimin tuotantoa. Muutama parempi näyte olisi riittänyt ja tarjota sitten mielenkiintoisempaa kamaa joltain muulta tekijältä. Sitä taatusti riittäisi, käsittääkseni myös Etelä-Koreasta.

Holba Premium

Hanaoluena jo pitkään Suomessa levitetty tšekkituote astuu nyt Alkon valikoimaan. Alkoholia 5,2%, mutta hyvin samantyyppinen kuin edellinen olut Slovakiasta. Diasetyyli on tässä ehkä voimaisempaa tai kermatoffeisempaa, mutta toisaalta humalointi on hillitympää. Mallasta on enemmän, enemmän täyteläisyyttä helles-tyylin tapaan, mutta erot hyvin pieniä Urpineriin. Ostopaikka Oulu, Limingantullin Alko.

Urpiner Draught Pale Beer

Slovakialaisessa oluessa alkoholia vain 4,0%. Pahvikartonkinen tuoksu avautuu diasetyylille vetisessä maussa. Parasta on kohtuullinen humalointi, jossa mukavaa kirpeyttä. Perusbisseä itäisestä Keski-Euroopasta, ei mitään vikaa sinänsä, mutta ei mitään innostavaakaan. Ostopaikka Oulu, Limingantullin Prisma.

Kim Ki-duk: Hae anseon

Kimin ideat ovat loppuneet tässä vuoden 2002 teoksessa, väsähtänyt kehno sotilasfarssi. Nättejä rantamaisemia, mutta piikkilangalla aidattu pohjoiskorealaisten vakoojien pelossa. Elokuva yrittää kertoa jotain siviilien ja sotilaiden ristiriidoista, mutta liudentuu pelkäksi huudoksi ja juoksenteluksi. Väkivallan ja henkisten häiriöiden seurauksia märehditään, mutta tuttuja Kim-niljakkuuksia on vain välähdyksenomaisesti aborttikohtauksessa ja piikkilangalla kiristetyssä nyrkkeilykehässä. Täysin epäuskottava ja tylsä elokuva.

keskiviikko 17. helmikuuta 2010

Kim Ki-duk: Nabbeun namja

Tämä on selvästi korealaisen Kimin hallituimpia ja parhaimpiakin saavutuksia. Sijoittuu urbaaniin Souliin nykyajassa, kirkkaat värit, pyöritään välillä saman Han-joen sillan alla kuin Kimin esikoiselokuvassa. Varsin lohduton prostituutiotarina, mutta tässä on Kimin leffoille harvinaista inhimillisyyttä mukana, jopa perverssiä romantiikkaakin. Eläinrääkkäys loistaa poissaolollaan eikä ihmisetkään niele uistimia. Egon Schielen kuvia katsellaan. Sateiset neon-valoissa kimmeltävät kadut tuovat jopa noir-fiilistä mukaan, samoin japanilainen Mishima tulee mieleen tunnelmassa. Rytmitys toimii, mukana hidastuksiakin, mutta ehkä liikaa dramatiikka nojaa halpaan kaksisuuntaispeilitemppuiluun. Kaiken kruunaa lopputekstien ylle soljuva Carola Häggkvistin ruotsinkielinen laulu, Imdb tarjoaa tosin huvittavasti laulajaksi suomalaista Carolaa.

Guinness Special Export

Pitkästä aikaa Guinnessin vahvaa erikoisversiota saatavilla. Tässä siis lähes kaksi kertaa enemmän alkoholia kuin perusversiossa, 8%. Ja se ikävä kyllä maistuukin muuten hieman ohuessa maussa. Tervainen lakritsaisuus nousee esiin, jälkimaussa on kuivaa humalaa, mutta samalla siirappinen makeuskin keitoksessa on. Kaukana ollaan perusversiosta ja aikoinaan tämä oli varsin yllättävä tuttavuus. Nykyään on kuitenkin saatavilla niin monimuotoisia vahvoja stouteja, että tämä kalpenee pahasti niiden rinnalla. Ostopaikka Oulu, Limingantullin Alko.

Belhaven Scottish Stout, pulloversio

Samalla nimellä myyty tuttu hanaolut on vahvuudelta 4,5%, tämä peräti 7%. Jokseenkin harhaanjohtavaa, että näin erityyppisiä oluita myydään samalla nimellä. Tämä siis lähestyy tyyliltään jo imperial stoutia. Mustaa nestettä, vahva vaahto. Pehmeän kuohkeaa, kohtuullisen paahteista, miellyttävän kuiva ensipuraisu. Korostunein maku maitoinen happamuus, hyvin miellyttävällä tavalla. Täyteläisyyttä, lopussa on hieman makeaa tummaa suklaata. Yllättävän hyvää, selvästi odotukset ylittävä suoritus. Ostopaikka Oulu, Limingantullin Alko.

Kim Ki-duk: Suchwiin bulmyeong

2001 valmistunut Kim-teos, sijoittuu 1970-luvulla Etelä-Koreaan amerikkalaisen sotilastukikohdan liepeille. Aiemmissa näkemissäni Kimin elokuvissa amerikkalaiset eivät näin selvästi ole mukana, tässä on myös paljon viittauksia Korean sotaan. Muuten tämä on tuttua Kim-aineistoa, nöyryytyksiä, eläinrääkkäystä, koulukiusaamista, seksuaalisia pakkomielteitä, sadistista väkivaltaa. Kimin teoksissa ei ole yhtään myönteistä henkilöhahmoa, katsomiskokemuksesta tulee suhteellisen raskas. Amerikkalaisten näyttelijöiden replikointi todella kankeaa. Tämä sijoittuu keskivaiheille Kimin tuotteliaalla uralla, ei parhaiden intensiivisyyttä, mutta ei liikaa halpaa sensaation hakuakaan.

Eugene Izzi: King of the Hustlers

Eugene Izzi oli 1996 kuollut chicagolainen rikoskirjailija. Virallinen kuolinsyy itsemurha, mutta asiaan liittyy salaliittoteorioita erikoisten olosuhteiden takia. Tämä on Izzin viides teos vuodelta 1989, en ole aiemmin tuotantoon tutustunut. Tiheä tarina järjestäytyneestä rikollisuudesta, suhteellisen pieniä tekijöitä, mutta todella brutaalia väkivaltaa. Suurin osa tapahtumista sijoittuu Chicagon kaakkoiskulmaukseen Hegewischiin, mutta myös prameilla pohjoisilla alueilla liikutaan. Hieman kankeaa sosiaalista vastakkainasettelua, työläisromantiikka vastaan teennäiset jupit. Izzin tyyli on varsin monisanainen, henkilöiden ajatusmaailmaa kuvataan pitkään, samoin ympäristöä, tämä on mielenkiintoisimpia lukemiani Chicago-romaaneja. Leonardin iskevyys on siis kaukana, samoin Higginsin dialogipainotukset, ehkä James Lee Burke voisi olla lähin vertauskuva. Yksi hahmoista on poliisi ja lohduttoman korruptoitunutta Chicagon meininki näyttää 80-luvulla ollaan. Juoni punoutuu pikkuhiljaa caper-alalajin tapaan kohti suurta keikkaa, joka ei kuitenkaan ole suoraviivainen action-purkaus. Ehkä parasta on mustaa huumoria tihkuva ironinen lopetus, joka tuo mieleen John Hustonin elokuvat, esim. samoilla seuduilla pörräävä The Asphalt Jungle. Onnistunut teos, mutta ei Izzi tämän perusteella aivan jenkkien ykkösketjussa pelannut.

tiistai 16. helmikuuta 2010

Milan - Manchester United 2-3

Milan lähti peliin hyökkäävästi, ilman rikkovaa pivotea. ManU:lla puolestaan ei yhtään varsinaista hyökkääjää, Rooneyhan ei sellainen ole. Uutta kevättä elävä Ronaldinho teki maalin jo 3. minuutilla saadessaan lahjapallon laatikkoon, kimmokkeella verkkoon. Ote Milanilla selvästi, uudella laitapakilla Luca Antoninilla hyvä paikka, samoin hollantilaissentteri Huntelaarilla. Tulosta ei kuitenkaan ja ManU tasoitti hyvin onnekkaasti 36. minuutilla, Scholes veti ohi, mutta pallo kimposi tukijalasta tolpan kautta häkkiin. Toisella jaksolla Milanin taktiikka romahti, vaikka Pirlo aluksi kiskaisi hirvittävän tykin kohti ylänurkkaa, van der Sar torjui. 66. minuutilla vaihtomies Valencian keskityksestä Rooney nikkasi helposti takanurkkaan, kokematon pakki Bonera huonosti sijoittuneena. Heti perään Fletcherin tarkasti ajoitettu syöttö jähmetti Nestan suolapatsaaksi ja Rooney puski taas vapaasti kaappiin. Upea maali. Milan kavensi lopussa, Ronaldinhon syötöstä Beckhamin tilalle tullut seniori Seedorf kikkaili kantapäällä Tihinen-style maaliin. Milan selvä pettymys, tuskin mahdollisuuksia Old Traffordilla. Carrickille punainen yliajalla, ehkä helpottaa Milanin urakkaa.

Kim Ki-duk: Ag-o

Kimin debyyttiohjaus vuodelta 1996. Asunnottomia pikkurikollisia Soulissa Han-joen rannalla, sadistista väkivaltaa, kuinkas muutenkaan. Teknisesti hieman suttuista jälkeä ja rytmi laahaa pahasti puolivälin jälkeen. Makaaberi runollisuus vuotaa lopussa yli. Kimin myöhempien elokuvien pakkomielteet jo kohtuullisesti esillä, mutta selvää amerikkalaisvaikutustakin tyylissä vielä on. Karu Chinatown-kunnianosoitus puukon ja nenän kohtaamisessa.

torstai 11. helmikuuta 2010

Robert Pulcini & Shari Springer Berman: American Splendor

Mielenkiintoinen biopic sarjakuvakäsikirjoittaja Harvey Pekarista. Pekarin arkirealistisia omaelämäkerrallisia tarinoita ovat kuvittaneet mm. Joe Sacco ja Robert Crumb, joka on mukana leffassakin. Raikkaita rakenneratkaisuja, sarjakuvaa ja elokuvaa yhdistellään, reppanaroolien mestari Paul Giamatti esittää Pekaria dramatisoiduissa jaksoissa, mutta myös oikea Pekar kommentoi tapahtumia. Katsojaa etäännytetään moninkertaisilla metaleikittelyillä. Rust Beltin ehkä kaikkein ränsistynein metropoli Cleveland tarjoaa hienot puitteet alavireiselle mutta silti irtonaisen hilpeälle tunnelmalle. Aivan kaikki ei toimi, Lettermanin talk show -jaksot olisi voinut toteuttaa muuten kuin suoraan ympättyinä. Juutalaisen Pekarin huumori muistuttaa Philip Rothia tai Woody Allenia, mutta nousee kyllä itsereflektoivuudessaan aivan omalle tasolleen.

keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Anders Nilsson: Johan Falk Vapenbröder

Nilssonin poliisitarinoiden tason lasku jatkuu, voi vain hämmästellä kuinka paljon näitä vielä on tulossa. Aiempien tuotosten kirjoittaja Joakim Hansson on nyt jättäytynyt vain tuottajaksi, mutta tulos ei ainakaan parantunut. Toimintakin on häipynyt, suspensen kehittely ei onnistu, jäljellä on lähinnä tylsää kännykkäkeskustelua suurimman osan ajasta. Kololeukainen päähenkilö väistyy taustalle, painotus on edellisessä osassa esitellyssä ilmiantajassa. Asekauppaa ja serbisotarikollisia Göteborgissa, tyypillistä televisiokanavatäytettä.

sunnuntai 7. helmikuuta 2010

Dark Star Double Chocolate Stout, real ale

Suklaaoluet eivät ole suosikkejani, mutta tämä laatupanimon talvituote on varsin tasapainoinen. Suklaa ei ole erityisen päällehyökkäävä, mutta kyllä tässä liikaa makeutta on. Kahvimainen paahteisuus leikkaa kuitenkin imelimmät vivahteet ja humalakin pääsee lopussa esiin, tavallistakin pitemmällä viiveellä tosin. Alkoholia 4,5%, paksumpi mallaspohjainen täyteläisyys toimisi tällaisissa oluissa paremmin. Oluthuone Leskinen, 7.2.2010.

Seppo Huunonen: Karvat

Lionel White on suhteellisen tuntematon pulp-kirjoittaja, jonka romaaniin Kubrickin caper-klassikko The Killing perustuu. Obsession-teos kääntyi Godardin käsissä 1965 nouvelle vague -kulmakiveksi Pierrot le fou. Tämä pientä kulttimainetta nauttiva kotimainen elokuva vuodelta 1974 on Obsessionin mustavalkoinen uusintatulkinta, tosin kirjailijan nimi kirjoitetaan alkuteksteissä väärin Lionell White. Varsin harvoin esitetty teos, en ennen tätä Kava-näytäntöä ole saanut elokuvaa näkyviin. Teatterijohtaja Mikko Majanlahti hämmentävästi action-roolissa, muut näyttelijät varsin tuntemattomia. Seksiä ja väkivaltaa on sen verran, että K-18 -leima lätkäistiin toisen kerran kotimaisen elokuvan historiassa. Näyttelijäsuoritukset ovat käsittämättömän huonoja, mutta alkupuolella on pientä jännitettä, kun päähenkilö kiihottuu tuntemattomaksi jääneen vaatimattoman Arja Virtasen kainalokarvoista kohtalokkain seurauksin. 1970-luvun ajankuva välittyy herkullisesti hillittömänä dokauksena ja mauttomina asuntoina/vaatteina/autoina. Ruumiita tulee ja Bonnie & Clyde -pariskunta pakenee Los Pacosiin. Rahat loppuvat ja tapahtumat siirtyvät jopa Ouluun asti. Alkupuoli on varsin streittiä trilleriä, mutta loppupuolella ideat loppuvat ja homma lyödään läskiksi kevyellä agenttiparodialla. Todella harmi, näyttelijäongelmista huolimatta lupaavalla otteella tarina käynnistyy. Pariskunnan seksuaalinen täyttymys kuvataan hämmentävällä nenäliina-animaatiolla ja soundtrackilla kunnon saksalaiskoulukunnan ähkinää. Paakkunaisen jazz sopii kohtuudella kuviin.

lauantai 6. helmikuuta 2010

David Cronenberg: Eastern Promises

Cronenbergin seuraava elokuva suhteellisen mielenkiintoisen A History of Violencen jälkeen. Lontoon venäläisyhteisöön sijoittuva väkivaltainen tarina on yllättävän tavanomainen elokuva Cronenbergin tuotteeksi. Käsikirjoituksen juoni on kohtuullinen, mutta Viggo Mortensen ja Vincent Cassel venäläistorpedoina todella epäuskottavia. Ural-moottoripyörää ajava Naomi Watts on söötti, mutta ulkokohtaiseksi jää hänenkin kätilöroolinsa. Elokuvassa on omituisen laahaava rytmi, Cronenberg ei selvästikään tiedä pitäisikö panostaa tunnelmaan, toimintaan vai johonkin muuhun. Venäläiset mafiajohtajat ovat selvästi liian vanhoja, vaikka Armin Mueller-Stahl onkin vakuuttava. Kovasti esitellyt tatuoinnit ilmeisesti ovat autenttisia arvomerkityksissään. Brutaalein kohtaus turkkilaisessa saunassa ei toimi minusta toivotulla tavalla. Pitkän ohjaustauon pitänyt puolalainen veteraaniohjaaja Jerzy Skolimowski näyttelee tässä sivuroolia ja näyttää aktivoineen ohjausuransakin tämän elokuvan jälkeen.

perjantai 5. helmikuuta 2010

Anders Nilsson: Johan Falk - Gruppen för särskilda insatser

Nilssonin poliisitarinat ovat siirtyneet tässä 2009-tuotannossa suoraan DVD-jakeluun teatterilevityksen asemasta. Kuuden vuoden tauon aikana kololeuka on harmaantunut, mutta halvempi kevyempi ilmaisu toimii ehkä paremmin tässä kontekstissa. Taas Göteborgin ilmakuvia ja samoja näyttelijöitä kuin aiemmissa elokuvissa. Alkupuolella varsin mukavia sateisia otoksia Göteborgin yöstä. Tarinassa suhteellisen vivahteikas vasikkakuvio arvokuljetusryöstöjen ympärillä. Suurinta roistoa epäillään suomalaiseksi korostuksen perusteella, mutta hän osoittautuu Viron venäläiseksi. Göteborgin baariomistajista suuri osa näyttää olevan ammattirikollisia. Rikollisten käytössä klassisen Kalašnikovin (AK-47) moderni versio AK-74. Kokonaisuutena kuitenkin rutiinimaista haukotuttavaa tv-kerrontaa, Falkin roolihahmo ei syvene vähääkään, pikemminkin tyyppi vaikuttaa entistäkin paperimaisemmalta.

torstai 4. helmikuuta 2010

Harold Ramis: The Ice Harvest

Kohtuullisen uskollinen tulkinta Scott Phillipsin esikoisromaanista. Tapahtumat on siirretty nykyaikaan ja päähenkilö on nuorennettu John Cusackille sopivaksi. Dialogin lisäämiseksi päähenkilön partnerin roolia on kasvatettu, Billy Bob Thornton onkin tässä elokuvan paras roolittaja. Kohtalokkaan naisen roolissa Connie Nielsen ei valitettavasti vakuuta. Ramis on komediaohjaaja ja koomisia aineksia on hieman lisätty, mutta rytmitys on heikkoa, tämä ei ole kovin vakuuttava neonoirina. Coen-veljesten Fargon mustan huumorin täyteläisyydestä jäädään kauas. Näyttävä Double Indemnity -kunnianosoitus, mutta ulkokohtaiseksi sekin kääntyy. Loppu on pilattu perusteellisesti, DVD:n lisämateriaaleista löytyy romaanin mukainen lopetus, mutta sitä ei käytetty. Cusackin voice-overia olisi voitu käyttää enemmän. On tämä silti suhteellisen viihdyttävä leffa, preerian kylmä tuuli ja strippibaarien nihkeys välittyy hyvin.

Scott Phillips: The Ice Harvest

Pienimuotoinen pulp-romaani vuodelta 2000, sijoittuu Kansasin Wichitaan jouluun 1979. Romaanissa seurataan 24 tunnin ajan keski-ikäisen entisen asianajajan, nykyisen strippibaarin johtajan toimia. Hallittua suoraa kerrontaa, väkivalta lisääntyy vähitellen ja musta huumori valtaa lopussa alaa. Mies kiertelee jouluaattoiltana Wichitan baareja, vierailee eri sidosryhmiensä luona, ajaa Lincolnilla ja Mercedeksellä ja juo reippaasti alkoholia koko ajan. Mies tekee lähtöä Wichitasta ja on ilmeisesti kavaltamassa suuren summan rahaa työnantajaltaan. Varsin hyvä tunnelma, mutta kovin omaperäinen Phillipsin suoritus ei ole. Hyvin perinnetietoinen tyyli, mutta vaikutelma on laskelmoiva. Ehkä jotain Charles Willefordin varhaista tyyliä Phillips on tavoitellut. Loppuratkaisu on jonkinlainen yllätys, mutta ei sekään ainutlaatuinen. Romaanista on tehty elokuva 2005, tämän painoksen kannessa mainostetaan suoraan elokuvaa.

Wychwood Scarecrow

Orgaaninen golden ale, hedelmäinen ja pihkaisen humalainen, pyöreähkö liukas öljyinen jälkimaku. Mallasta ehkä enemmän toivoisi mukaan, hieman ohut tämä on. Käsittääkseni tämä on sama olut kuin saman panimon Circle Master, linnunpelättimen nimellä olutta on myyty aiemmin USA:ssa. Ehkä tämä nimi vakiintuu nyt Euroopassakin. Ostopaikka Oulu, Stockmann.

Jason Reitman: Up in the Air

Romanttinen komedia, mutta ei mikään deittileffa, mukana reippaasti kirpeitä mausteita. Muutamasta hauskasta kohtauksesta huolimatta tämä on varsin alavireinen elokuva. George Clooneyn esittämän päähenkilön ammatti heijastelee karuja aikoja, mies on ulkoistettu pyöveli, joka irtisanoo ihmisiä firmoista, joiden omien pomojen kantti ei riitä likaiseen työhön. Kaveri tykkää myös matkustaa USA:n karuilla kotimaan reiteillä, hänen kotinaan ovat lentokentät ja hotellit. Tilannetta kärjistää tapahtumien keskittyminen USA:n ankeimmille alueille, keskilännen kaikkein tylsimpiin suurkaupunkeihin tyyliin Omaha, Des Moines, Wichita, Tulsa, Kansas City, St. Louis. Elokuvan parasta antia ovat hyvät näyttelijäsuoritukset, Clooney ei loista, mutta ei myöskään petä, Vera Farmiga on lähes yhtä hyvä kuin The Departedissa ja erityisen hersyvästi onnistuu nuori Anna Kendrick. Farmiga on kaunis, mutta hänen alastonkohtauksessaan esiintyy takaapäin niin täydellinen naisvartalo, että varmaankin kyseessä (digitaalinen?) body double. Elokuvassa tarkastellaan varsin teräväkatseisesti elämän valintoja, pitäisikö elää yksin vai perheessä. Selvää ratkaisua ei tarjota, oikeastaan kaikista vaihtoehdoista tulee esiin varsin lohduttomia näkymiä. Kuolema tulee kuitenkin kaikille ja yksin se on kohdattava. Muutama hieno kohtaus, mutta kokonaisuutena elokuvallisesti varsin keskinkertainen loppuvaikutelma. Ohjaaja Reitmanin isä rutiiniohjaaja Ivan Reitman ei koskaan ole tehnyt tämäntasoista elokuvaa.

tiistai 2. helmikuuta 2010

Etienne Perier: When Eight Bells Toll

MacLean-filmatisointi vuodelta 1971 on köyhän miehen Bondia musiikkia myöten. Anthony Hopkins on liian hintelä toimintasankariksi ja juoni on pelkkää rutiinia. Ruumiita syntyy paljon, mutta toimintakohtaukset kömpelöitä. Skotlannin länsirannikko näyttä olevan täynnä vihamielisiä alkuasukkaita, mutta silti leffan parasta antia on paikallisväri, kolea kosteus välittyy hyvin. Isle of Mullin viskikylä Tobermory keskeinen kuvauspaikka. Naiskauneutta sentään mukana, ranskalainen tusinaohjaaja Périer on joutunut tiputtamaan krediiteistä nimensä aksenttimerkin, mutta on kai tuonut mukanaan sääriään esittelevän Melville-tähden Nathalie Delonin. Suorapuheista linnantytärtä esittää tuntemattomaksi jäänyt Wendy Allnutt.

maanantai 1. helmikuuta 2010

Saku Rock

Venäläismiehityksen jälkeen näytti hetken siltä, että Virosta kehittyisi mielenkiintoinen olutmaa. Hygienia parani ja pienemmillä panimoilla oli muutama hyvällä tavalla särmikäs olut. Globaali kapitalismi on sittemmin tehnyt Viron olutskenessä yhtä rumaa jälkeä kuin puna-armeija. Sahtiin vertautuva koduõlu vielä sinnittelee, mutta sitä on huonosti saatavilla. Ylikansalliset jätit ostivat lähes kaikki kaupalliset panimot ja lakkauttivat tai vesittivät ne. Carlsbergin omistama Saku tekee edelleen Porteria, jonka vaihteleva taso on viime aikoina kääntynyt parempaan päin. Muut Sakun oluet ovat sitäkin vaisumpia. 

Suomeen rantautunut "uutuus" Rock taitaa olla pelkkä markkinointia tukeva pakkausratkaisu. Etiketissä todetaan hilpeästi, että tämä on pikemminkin lifestyle kuin olut. Lifestyle on nykyhetken huvittavin bullshit-termi, joka ei tarkoita yhtään mitään. Rock heijastelee kuulemma itsenäisyyttä, itseluottamusta ja positiivista kapinointia arkipäivän rutiineja vastaan. Hieno homma. Sakullahan on myös Hard Rock -niminen olut, jonka lifestyle-ominaisuudet olisi mielenkiintoista kuulla. Rock on viljaisen karkea, hieman makea ja kevyesti saippuaisen keinotekoisen muovinen. Alkoholi hieman pistelee, se on masentava saavutus 5,3 %:n vahvuisessa oluessa. Ei varsinaisia virhemakuja, mutta mallas maistuu liian vähän ja humala ei juuri ollenkaan. Tämä näyttää vaaleammalta kuin Saku Kuld, joten tässä on kai raaka-aineissa tingitty sitäkin enemmän. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.