sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset

Muistelin lukeneeni tanskalaisen Peter Høegin läpimurtoteoksen Lumen taju joskus 90-luvulla, mutta arkistoa tutkiessa kävi ilmi, ettei niin olekaan. Luultavasti en ole nähnyt kokonaan edes romaanin elokuvaversiota Smilla's Sense of Snow. Aika paljon näin molemmista kritiikkejä, joten syntyi kohtuullinen mielikuva tarinasta. Nyt sitten käsissä Høegin uusi romaani. Päähenkilö ja kertoja on 14-vuotias poika kuvitteellisella Finøn saarella keskellä Kattegatia. Sijainti lähellä oikeaa saarta Anholtia, joka on varsin kaukana Jyllannista ja suurista Tanskan saarista. Pojan vanhemmat katoavat ja romaani kuvaa etsintäprosessia sadunomaisella ja korostetun vertauskuvallisella tyylillä. Paranoiatrillerin aineksia varsinkin alussa, mutta filosofis-uskonnolliset näkemykset enemmän pinnalla. Romaanin alkupuolella ensimmäinen toiminnallinen kohtaus käynnistyy Kööpenhaminan Nørrebron karuimmilta kulmilta, punatiilien ympäröimältä Blågårds Pladsilta, jossa satuin käymään oluella muutama vuosi sitten. Aukio oli kuvattu hyvin realistisesti, se on miellyttävää muuten näin fantasiamaisessa romaanissa.

Alkukiinnostus hiipuu melko pahasti ensimmäisen 100 sivun jälkeen. Høeg kirjoittaa liikaa rönsyjä, liikaa merkityksettömiä sanoja, liikaa farssimaisia kohtauksia, liikaa henkilöitä. Tarinassa on Enid Blytonin Viisikko-tyylistä lastenkirjameininkiä, kun päähenkilön sisarukset ja koira ovat mukana vanhempien etsinnässä, jopa syömiseen kohdistuu Blyton-tyylistä intohimoa. Henkilöhahmot ovat pelkkiä käsitepaketteja, eivät eläviä ihmisiä. Finøn saari on täynnä eri uskontokuntien edustajia, Høeg selvästi rakentaa jotain panteistista julkilausumaa kaikkien uskontojen pohjimmaisesta samanlaisuudesta ja ehkä hyvyydestäkin. Itse en ole yhdestäkään uskonnosta innostunut, joten kirjan lukeminen käy työlääksi. Välillä romaanissa on hyviäkin osia, jalkapallovertaukset ilahduttavat ja onpa saarella oma olutpanimokin. Loppupuoli on kevyttä toiminnallista nuortenkirjamaista seikkailukertomusta. Vihoviimeinen loppuratkaisu tuntuu onneksi irtautuvan uskonnollisesta mystiikasta, avain onneen ja vapauteen löytyykin ehkä yksilöllisfilosofisesta asenteesta. Se on tyydyttävä lopetus, mutta kokonaisuus on rasittava.

Ei kommentteja: