perjantai 30. maaliskuuta 2012

Saimaan Marsalkka Luomuvehnä

Saimaa on tehnyt aiemmin vahvempia vehniä, nyt tarjolla maitokauppaversio, jossa vielä lisämääreenä luomu. Tuoksu on yllättävän hapan lähes lambic-tyyliin, selvää hevosensatulaakin. Maku on kirpeän kuiva, lievästi hapan edelleen, mutta ei enää lambic-tapaan. Tuntuu enemmän belgiwitiltä kuin baijeriweizenilta, varsinaisia mausteita ei tosin ole, mutta ei banaanimaisuuttakaan. Varsin maukas karvas hedelmäisyys, tämä voi tuntua peruslageria odottavalle melko ekstreemiltäkin. Perämeren takatalven viimassa tämä ei ollut omimmassa ympäristössään, täyteläisempää kamaa tarvittaisiin. Ristiriitainen, mutta ryhdikkään persoonallinen tapaus. Ostopaikka Kajaani, Citymarket.

Stadin American Amber Lager

Stadin Panimo on saanut samantien toisenkin oluen Alkon valikoimiin. Nimi voisi viitata Samuel Adams Boston Lagerin tai Brooklyn Lagerin tyyppisiin merkkipaaluihin. Väri on kuitenkin samea, siis suodattamatonta kamaa. Hieman pistävä marjainen, jopa hapan tuoksu. 5,3%, 35 IBUa. Maku on kovahko, maltainen, jotain lievästi hapanta karvasta marjaisuutta. Hiilihappoa vähän, humalointi ei ole kovin voimakas, mutta kestävyyttä kuitenkin löytyy. Raumalaiskollegan blogissa ilmeisesti valmistajan edustaja innostui kommentoimaan olutta. Aluksi epäiltiin erien välillä olevan eroja, mutta niin ei kai loppujen lopuksi ollutkaan. Pullotusvaiheessa kuulemma leikkautuu paljon hienouksia pois ja sehän on helppo uskoa tällaisen tuoretavaran kohdalla. Tämä on kuitenkin erää 417. Olut ei siis tavoittanut omien ihanteiteni pähkinäisen täyteläisen maltaista lageria, häiritseviä aineksia tuntuu olevan liikaa. Tällaisia oluita on kuitenkin aina ilo kokeilla, verrattuna alan suurteollisuusklusterin toinen toistaan masentavampiin rimanalituksiin. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko.

torstai 29. maaliskuuta 2012

Baltasar Kormákur: Brúðguminn

Islantilaisen moniosaaja Kormákurin aiempi Räme-filmi ei oikein kolahtanut eikä sitä tee tämä musta komediakaan. Häävalmisteluja pienellä Flateyn saarella traagisen kolmiodraaman varjossa. Kulmikkaita hahmoja, karuja maisemia, karrikoituja käänteitä. Rikottu aikarakenne on aika taitavasti nivottu kasaan, mutta vaikutelmaksi jää vain tekninen pintaonnistuminen. Metatasona taustalla Tšehovin näytelmä, jonka muistuttaminen lopussa tuntuu vain vesittävän koko kuvion.

To Øl Sleep Over Coffee IIPA

Tämä imperial IPA saattaa olla yhteistyö Mikkellerin kanssa, mutta en ehtinyt vahvistusta huhulle pullosta huomaamaan. Sen havaitsin, että vahvuus 10,5% ja kauran lisäksi kahviakin seassa. Paljon vaahtoa sameahkossa ruskeassa juomassa. Kahvi maistuu selvästi, muutenkin mausteinen vaikutelma. Lievää happamuutta, humalataso on korkea, mutta sen tehot leikkautuvat kahvilla syrjään. Ristiriitainen, tyypillisen kokeellinen olut näiltä valmistajilta. Lopputulosta ei voi erityisen hyvänä saavutuksena pitää, kahvi symbioituu paremmin paahtomaltaan kanssa ja sitrus-IPAn kiksit ovat parhaimmillaan sellaisenaan. Pivo, 29.3.2012.

To Øl Final Frontier DIPA

Tanskalaisen To Ølin First Frontier oli näppärä euro-IPA ja nyt tarjolla vahvempi versio samalta valmistajalta. 9% ja Warrior-humala vaihtunut Columbukseen. Simcoe ja Centennial edelleen mukana, reseptissä myös kauraa. Sitruksisuus ei tässä tuotteessa ole pinnalla, vähemmän raikas nahkeus korostuu, mutta varsin miellyttävän kuiva katkero hallitsee kokonaisuutta. Kilpailu on nykyään tässä sarjassa kivikovaa ja persoonallinen erottuvuus massasta jää uupumaan. Pivo, 29.3.2012.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Marc Forster: Quantum of Solace

Pidin aika lailla Casino Royalen uudesta versiosta ja Daniel Craigin Bond-debyytistä. Tämä jatko-osa on pahasti rutiinimaisempaa menoa. Koston kylmäävyys hukkuu jatkuvaan toimintakohtausputkeen. Sienan turnajaisissa ja eteläamerikkalaisessa aavikossa on miljööotetta, mutta liian vähän niissäkin jaksetaan olla. Olga Kurylenko ei jätä mitään toivomisen varaa Bond-tyttönä, jopa surusilmätkin löytyy. Melko karu variaatio Goldfingerin yhdestä kuuluisimmista kohtauksista.

tiistai 27. maaliskuuta 2012

Apoel - Real Madrid 0-3

Kyproslainen joukkue hämmentävästi kahdeksan joukossa Mestareiden liigassa. Tuntemattomia brasseja ja portugalilaisia, valmentajana serbi Ivan Jovanovic. Kaunis kompakti stadion, hyvä nurmi. Real painosti koko ajan, vähän tilanteita, Benzemalla avopaikka, mutta se oli ainoa ensi jaksolla. Apaattista peliä. Toisella jaksolla sumppu ei enää pitänyt, Madrid teki helpon näköisesti kolme maalia lopussa. Kentälle Marcelo ja Kaka, Kaka syötti Benzemalle, Marcelo Kakalle ja Özil Benzemalle. Apoel ei oikeastaan saanut yhtään hyökkäystäkään.

Karhupanimo Tumma Münchener

Keskiruskea, hieman samealta vaikuttava porilainen, reippaasti hiilihappoa. Pähkinäistä mallasta, ei paahtoa, hiilihappo poreuttaa makuakin. Makeutta hieman, pientä katkeroa, mutta jotenkin ohueksi kaikki pyöristyy. Periaatteessa onnistunut olut, mutta liian hiilihappoinen ja enemmän täyteläisyyttä voisi toivoa. Graalissa tulee käytyä melko harvoin, mutta Oulun tarjonnassa baari on mukava, 20 hanapaikkaa, mukana Liberty Alen ja Vitusin tapaisia helmiä. Dylanin Blonde on Blondea musiikkina. Graali, 27.3.2012.

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Boardwalk Empire, Paris Green

Pitkään ja hitaasti kehitellyt juonen eri aihiot kääntyvät ehkä liian nopeasti ratkaisuvaiheisiin. Dramaattista menoa, mustaa huumoria ja varsin onnistuneesti moderniin vesikidutukseen vertautuva kastekohtaus. Alkuperäisen Ponzi-huijauksen yksi uhrikin paljastuu henkilöhahmojen joukosta. En oikein tykkää, että katsojalle paljastetaan vasta tässä vaiheessa päähenkilöiden keskeisiä suhteita ja riippuvuuksia. Samaa rakennettahan on viljelty pitkin matkaa. Episodissa on selvää valmistautumista kauden viimeisen jakson tilinpäätökseen. Sarjaa on kyllä jaksanut katsoa, mutta aiemmat arviot ovat vahvistuneet, aivan huipputasolle tässä ei ylletä.

Salopian Hop Twister, real ale

Uusi panimotuttavuus Shrewsburysta, West Midlandsin vahvasta olutkaupungista läheltä Walesin rajaa. Kaupungissa on kaksi muutakin panimoa ja joukko hienoja pubeja. Paikka on ollut omissa olutmatkailusuunnitelmissa, mutta ei ole vielä päässyt toteutusasteelle. Moderni golden ale, makeaa sitrusta, kuin klementiiniä. 4,5%, mutta kohtuullinen mallasrunkokin löytyy. Paras osa hyvin katkeroinen jälkimaku. Hyvässä kunnossa, tasapainoinen miellyttävä olut. Oluthuone Leskinen, 25.3.2012.

lauantai 24. maaliskuuta 2012

Olvi Reino

Olvin toinen uutuusolut on kai jotain camp-huumoria. Tölkin kuosi noudattelee Halko/Harkko-tyyppisesti trendikkäiden retrotohvelien kangaskuviota. Nyt alkoholia on 4,5%, mutta kustannuskuri on hoidettu kansalliseen tapaan tärkkelyksellä mallasta jatkamalla. Maku on todella vaikeasti löydettävissä, olisiko nyt tarjolla Olvin tuotteista kaikkein vähiten oluelta maistuva juoma? Suurten panimoiden terävin tuotekehityshän on pitkään pähkäillyt saadakseen aikaan oluen, joka maistuisi ihmisille jotka eivät tykkää oluen mausta. Tässä ollaan aika pitkällä sillä tiellä. Olvi puhuu nettisivuillaan katajaisesta aromihumalasta, mutta en huomaa sellaista. Ostopaikka Kajaani, Citymarket.

Olvi Sven Tuuva

Olvia lähellä oleva viestintäfirma lähestyi toista kuukautta sitten ja tarjoutui lähettämään bloggaajalle näytteitä Olvin uutuustuotteista. Myönnyin tarjoukseen ja oletin tulossa olevan esimerkiksi tämä Sven Tuuva -olut. Sen enempää en ole kuitenkaan asiasta kuullut ja Sven Tuuva tarttui kouraan kaupan hyllyltä. Tässä on nyt kyseessä ns. kakkosolut (3,5%), jota on peräänkuuluttanut Alkon hallituksessa vaikuttava terveystalebanien suurmufti Pekka Puska (66 v, eläkkeelle vasta 68-vuotiaana). Puska yrittää saada keskioluet maitokaupoista Alkoon firman tulosta (ja omia bonuksiaan?) kasvattamaan. Muille kaupoille jäisi siis tämän Tuuvan kaltaiset tuotteet. Olvi jatkaa tällä Puskan pyrkimyksiä testaavalla tuotteella Suomen sodan (1808-09) sankarien linjalla. Keskioluen vapautuessa 1969 koitti itsellenikin onnen päivät. Taskurahatuloni moninkertaistuivat, kun Vaalan tienvarret alkoivat täyttyä tyhjistä Olvin Döbeln- ja Sandels-pulloista. Sandels on pysynyt paletissa nykypäivään, mutta Döbelnistä on jäljellä vain haileat muistot, koskaan en varmaan itse päässyt sitä maistamaan. Sven Tuuva on odotetusti vaalea lager, tuoteselosteessa ei tärkkelystä mainita, joten kyseessä täysmallasolut. Mallasta on siis kuitenkin tavallista vähemmän ja hyvin pahvisen ohut maku onkin. Vedessä on pehmeyttä, mutta humalointi ei tuo katkeruutta, pikemminkin tuntuu häiritsevän jokin pisteliäs vivahde. Hyvin mauton ja minimaalista nautintoa tarjoava olut. Ostopaikka Kajaani, Citymarket.

torstai 22. maaliskuuta 2012

J. Lee Thompson: Tiger Bay

Rikosmelodraama vuodelta 1959 samoilta Cardiffin eteläkulmilta, jonne sijoittuu John Williamsin fiktiotrilogia. Puolalainen merimies palaa Cardiffiin Butetowniin, jota aiemmin kutsuttiin Tiger Bayksi. Melko hyvää atmosfääriä ilmeisesti Loudoun Squaren seuduilta, calypso-musiikkia ja värikästä tunnelmaa muutenkin. Yksi pubikohtaus ja yökuvissa pientä noirahtavuutta. Tarina on vain rasittavan asenteellinen ja kiertyy vaivaannuttavasti lapsen valehtelutaipumuksen ympärille. Merkillinen ilmalautta lahden yli, kuvattu kai Newportissa. Elokuva muistuttaa jossain määrin Carol Reedin Fallen Idolia, mutta ei pääse samalle tasolle.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Thornbridge Jaipur IPA, pulloversio

Varsin tasapainoinen huippumaineinen britti-IPA, mallasta ja sitruunaa, 5,9%. Ylivoimainen vaikutelma aiempaan St. Peter'sin tuotteeseen. Jälkimaku on reippaan katkeroinen, ei jenkki-ekstreemitasoa, mutta ilman muuta enemmän amerikkalaisella puolella ollaan. Hienoa, että tämä moderni klassikko-olut on lopulta Suomessa edes pullojakelussa ravintoloissa. Pientä nihkeyttä havaittavissa, tuoreus ei samaa kuin joulukuisella ensi kohtaamisella real-versiosta Lontoossa. Oluthuone Leskinen, 21.3.2012.

St. Peter's India Pale Ale

Toffeinen tuoksu ja maku noudattelee samaa fiilistä, 5,5%. Kovahko pähkinäinen britti-IPA, joka on tyylisuuntana lähempänä vahvaa bitteriä kuin jenkki-IPAa. Jälkimaku on kyllä tavallista vahvemman katkeroinen, mutta silti varsin karuhko olut. Oluthuone Leskinen, 21.3.2012.

Maui CoCoNut PorTeR

Kookosta selvästi tuoksussa ja paahteisessa maussa, 6%. Paahdettuja oikeita kookospähkinöitä. Mielenkiintoinen maku, aivan tämmöistä ei ole ennen tullut vastaan. Ehkä hieman ohut runko, humalaa varsin vähän. Kookoksen maku hiipuu vähitellen, kokonaisuus jää hieman vajaaksi. Kahviakin mukana, paahteisuutta monipuoleisesti, hyvää tavaraa. Leskisen tiskillä vieressä istuvat kovaääniset humalaiset Stellaa kiskovat saksalaiset tuntuvat naureskelevan, että siinä paikallinen hiippari juo kolaa. Loistava asetelma. Oluthuone Leskinen, 21.3.2012.

tiistai 20. maaliskuuta 2012

John Boorman: Hell in the Pacific

Brittiohjaaja Boorman teki tämän minimalistisen sotaleffan heti upean rikosklassikon Point Blank jälkeen. Ensivaikutelma noin 30 vuotta sitten oli melko paha pettymys eikä kolahtanut nytkään. Musiikki on aika omaperäistä ja Conrad Hallin kuvaus näyttävää, mutta Marvinin ja Mifunen yrmyily väsyttää nopeasti. Molemmat näyttelijät sotaveteraaneja. Helposti ennakoitava juonen tapainen ja lopun Beckett-tyylinen avoin ratkaisu jättää vaivaannuttavan olon.

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Weihenstephaner Vitus, hanaversio

Tylysti perustuoppiin baijerilaista weizenbockia, jota on pitkään ollut tarjolla pullossa valtion monopoliliikkeessä. Vaahto menetetään ja vehnäkokemus muutenkin yllättävän oudon tuntoinen, lasilla on todellakin merkitystä. Maku on kyllä kunnossa, tuore esterisyys puree hyvin, banaania vähemmän, tämä on varsin kuiva, jopa greippinen vehnä. Humalaa ei ole hopfenweissetasoa, mutta kuitenkin sitäkin tavallista weissea enemmän. St.Michael, 19.3.2012.

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Boardwalk Empire, The Emerald City

Dramaattinen episodi, väkivaltaa ja seksiä. Smaragdikaupunki viittaa lapsille luettuun silloin tuoreehkoon teossarjaan Wizard of Ozista. Naisille äänioikeus, mutta poliittinen korruptio ei vaikuta hellittävän otettaan. Al Capone tuntuu miettivän arvojaan juutalaisen olutparonin pojan bar mitzvah -juhlassa. Hurskas liittovaltion agentti antaa kiusauksille periksi ja Pariisista haaveillaan. Varsin hitaan etenemisen jälkeen tässä osassa siirrytään reippaammin eteenpäin, ei ehkä täysin onnistuneesti. Ensimmäistä tuotantokautta jäljellä vielä kaksi jaksoa.

John Williams: Five Pubs, Two Bars and a Nightclub

Walesilainen John Williams julkaisi 90-luvun alussa vakuuttavan katsauksen amerikkalaisesta modernista rikoskirjallisuudesta, Into the Badlands. Sain sen käsiini ja ilahduin kovasti lukemastani. Siihen aikaan ennen nettiä jenkkirikosfiktion diggailu Raahessa oli yksinäistä puuhaa ja oli hienoa huomata, että Euroopassa joku muukin oli kiinnostunut aiheesta. Keväisen Cardiff-reissun lähestyessä tsekkasin nyt millaista rikoskirjallisuutta on sijoitettu kaupunkiin ja törmäsin uudelleen Williamsiin, joka näköjään siirtyi fiktioon 90-luvun jälkipuoliskolla. Ensimmäinen teos sijoittui muualle, mutta kolme seuraavaa Cardiffiin, ne on julkaistu yhtenä trilogianiteenä, jonka siis hankin käsiini.

Vuonna 1999 ilmestynyt Five Pubs ... on jonkinlainen novellikokoelma, mutta yhteinen miljöö, samoja henkilöitä, samoja teemoja. Tarkempi sijainti on Butetown, karuhko satama-alue Cardiffin ydinkeskustan eteläpuolella. Ns. monikulttuurinen ympäristö, kulmilta kohonneita kuuluisuuksia mm. laulaja Shirley Bassey ja aitajuoksija Colin Jackson. Novellit on nimetty baarien mukaan, kuten otsikkokin antaa ymmärtää. Hahmot ovat lähinnä pikkurikollisia, osa hieman suurempia gangstereitakin. Leonard/Tarantino -vaikutteista huumoria, hyvin amerikkalaistyylistä kerrontaa. Williams tekee Cardiffille suunnilleen saman minkä Colin Bateman Belfastille tai Christopher Brookmyre Edinburghille. Hauska flashback 70-luvulle, mediafirmoja, moskeijoita, piraattiradioasemia. Huumori on ehkä liikaa pinnalla, tummemmat pohjavireet eivät nouse tarpeeksi esille. Täysin uskottavia hahmotkaan eivät ole. Oikein näppärä lukukokemus kuitenkin, joten tästä on helppo jatkaa trilogian parissa.

lauantai 17. maaliskuuta 2012

Chris Nahon: L'Empire des loups

Jälleen yksi Jean-Christophe Grangén tekstiin perustuva Jean Reno -toimintaleffa. Tyyliteltyä yökuvausta Pariisista, koko ajan sataa. Naispääosan melillalainen Arly Jover vetoavan näköinen, mutta siihen leffan hyvät puolet jäävätkin. Viisikymppinen Laura Morante hämmentävän nuoren näköinen. Sadistista väkivaltaa, typerä juoni, keinotekoista jännitystä, toimintakohtaukset peruskauraa, tylsä ja pahasti ylipitkä. Edes lopun Istanbul-huipentuma ei paranna yhtään. Tarinassa hieman Ranskan ja Turkin vastakkainasettelua, mutta Armeniaa ei mainita eikä tämäkään suunta mihinkään kehity.

De Glazen Toren Ondineke Oilsjtersen Tripel


Paperikäärettä etiketin sijasta suosivalta belgipanimolta perinteistä tripeliä, 8,5%. Belgihiivaa, trooppista hedelmää, mutta nykymakutottumuuksiin aivan liian vähän humalaa. Pientä pippurisuutta, mutta ei oikeastaan mausteinen olut. Happamuutta heiveröinen häivähdys, mutta ei mennä saisonin puolelle siinäkään. Suoraviivainen raikas simppeli olut tyylissään, ei mitään varsinaisesti moitittavaa.

Slatan Dudow: Kuhle Wampe

Brecht & Weill -propagandaleffa vuodelta 1932, juuri ennen natsien valtaannousua. Mykän elokuvan keinoja, ei paljoa dialogia, todella päällekäyvää musiikkia, nopeita leikkauksia. Työttömyyden problematiikkaa tarkastellaan, jopa globaalia taloutta, kun Brasiliassa poltetaan kahvia hinnan pitämiseksi korkeammalla. Surkea kopio, mutta jonkin verran Berliinin näkymiä, hieman omituisesti urheilutoimintaa, uintia, soutua, melontaa, jopa moottoripyöräkilpailuja. Polkupyörilläkin ajellaan intohimoisesti. Olutta juodaan antaumuksellisesti patenttikorkkipulloista. Sanomaa ei jyrätä katsojien kalloihin yhtä yksisilmäisesti kuin neuvostoleffoissa, mutta loppupuolella vorwärts und nicht vergessen kaikuu noin 30 kertaa ja usko joukkovoiman mahtiin on luja.

Maui Big Swell IPA

Keväisen Oulun fiilikseen havaijilaista IPAa. Havaijin panimoista on aiemmin vastaan tullut Kona, jolla laajaa jakelua Amerikan mantereen puolella. Tämä tulee Lahainasta, Havaijin toiseksi suurimmalta saarelta Mauilta. Tölkissä lukee "brewed with aloha", 6,8%. Hedelmäinen, hieman nahkea, reippaasti ja pitkäkestoisesti humaloitu. Ei mikään ekstreemi humalapommi, mutta mukavasti tuoreutta ja hyvä mallasrunko. Ei kovin sitruksinen IPA, mutta ryhdikäs kaikin puolin. Tyynen meren kohteista Havaiji saattaa ilman muuta olla olutmielessä kiinnostavimpia. Oluthuone Leskinen, 17.3.2012.

perjantai 16. maaliskuuta 2012

Paul Weiland: Sixty Six

Feelgood-komedia 60-luvun Pohjois-Lontoon juutalaisyhteisöstä. Ilmeisen omaelämäkerrallinen tarina ohjaaja Weilandin bar mitzvah -juhlista, jotka ajoittuvat samalle päivälle kuin vuoden 1966 jalkapallon MM-finaali Lontoossa. Päähenkilö toivoo, että Englanti ei pääse finaaliin, jotta juhliin tulee reipppaasti porukkaa. Kaikki menee tietysti pieleen, vastoin kaikkia odotuksia isäntäjoukkue raivaa tiensä finaaliin. Dokumenttipätkiä futiskisoista, jokainen alkusarjan ottelukin käsitellään, mutta hämmästyttävästi dramaattinen animals-neljännesfinaali Argentiinaa vastaan ohitetaan, vaikka Argentiinan kapteeni Antonio Rattin mainitaan alkulämmittelyissä. Hyvä lavastus, kirkkaat värit, autenttisia autoja kadulla, aina yhtä ihastuttava Helena Bonham Carter päähenkilön äitinä. Jopa Krayn gangsteriveljekset mukana ajankuvaa rikastuttamassa, musiikkikin toimii hyvin. Pientä tyylivirhettä heilutella Union Jackia, kyseessähän oli Englannin jalkapallojoukkue, ei Britannian. Loppu on harmittavan imelä, pahalla tuomarivirheellä vääryydellä saavutettua voittoa hehkutetaan estottomasti. Lopputekstien taustalla ilmeisesti autenttista filmimateriaalia Weilandin oikeista bar mitzvah -kemuista. Näppärä filmi, mutta ei täysin vakuuttanut.

tiistai 13. maaliskuuta 2012

Bayern München - Basel 7-0

Basel onnistui kotonaan kukistamaan Bayernin 1-0, mutta Allianzilla se oli pelkkä vastaantulija parhaalla miehistöllä (vain Schwinsteiger avauksesta poissa) hyökännyttä Bayernia vastaan. Vanha Mönchengladbach-tähti Jupp Heynckes taas Bayern-valmentajana. Robben rankaisi keskeltä jo 11. minuutilla ja lopullinen ratkaisu ensi jakson lopulla. Robben-Müller -kuvio toimi ensin ja Kroosin vapaapotkusta Badstuber jatkoi Gomezille. Baselin oletetusta aiemmasta hyvyydestä oli hyvin vaikea saada mitään käsitystä. Toisella jaksolla pelkkää murhaa, kolme kertaa Riberyn syötöstä Gomez puhkoi verkkoa ja viimeisen täräytti Robben mukaan tulleen Schweinsteigerin nerokkaasta pystysyötöstä.

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Fritz Lang: House by the River

Tätä Fritz Langin vuonna 1950 valmistunutta elokuvaa on ollut vaikea nähdä. Leffan kansainvälinen maine ei ole kummoinen, mutta Suomessa harrastajien nälkää on kiihdyttänyt Peter von Baghin toistuva suitsutus. Nyt sitten Yle täräytti harvinaisuuden eetteriin ilman suurempia seremonioita. 80-luvulla tätä olisi epäilemättä väijynyt henkeään pidätellen, mutta nyt ensimmäinen katselukerta sujui paatuneella rutiinilla. Skenaristi Mel Dinellillä oli noir-krediittejä ennen tätä kohtuullisesti, mm. Siodmakin The Spiral Staircase ja Ophulsin The Reckless Moment. Louisiana-tyyppistä suistoaluetta, näyttelijätyö vaivaannuttavan kehnoa alusta asti. Buñuel-tyyppisesti isoja hyönteisiä ja joessa ajelehtivia raatoja. Noirahtavaa tummakontrastista kuvausta, tiukkoja lähikuvia, goottilaista synkkyyttä, makaaberia huumoria, peiliotoksia lähes Loseyn tyyliin. Murha saa kirjailijan inspiraation kukoistamaan. Alku on hyvin lupaava, mutta käsikirjoitus ei kanna pitkälle. Tarina sakkaa viimeistään oikeussalissa ja loppu on pahasti jäykistelevää raskassoutua. Tämä oli Langin monien myöhäiskauden elokuvien kohtalo, vaikka kovaakin jälkeä ajoittain syntyi.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Boardwalk Empire, Belle Femme

50 minuutin jaksossa ei juoni pitkälle kehity, jotenkin tuskastuttava tämä formaatti. Varjoissa haahuilleet D'Alession veljekset nyt etualalle, korruptio laajenee ja syvenee, Kelly Macdonaldin feminiininen vaikutusvalta alkaa kanavoitua. Hardingin presidenttikampanjan sijasta nyt fokuksessa Atlantic Cityn pienempien kihojen ehdokasasettelua. Periaatteessa on tietysti ok, että sarja etenee hitaasti ja tasalaatuisesti valitsemallaan uralla. Jotenkin silti odottaisi hieman tyylivaihdoksia tai jotain muuta variaatiota. Esimerkiksi Buscemin saksalaisen avustajan neuvokas toiminta salamurhayrityksessä ei tule täytenä yllätyksenä, miehen epämääräiseen menneisyyteen on tarjottu pieniä viitteitä pitkin matkaa. Tämä on tietysti näppärää, mutta menetelmään alkaa jo kyllästyä.

lauantai 10. maaliskuuta 2012

Mikko Niskanen: Elokuva jalostavasta rakkaudesta

Harvoin esitetty televisiolle tehty Niskasen metaleffa vuodelta 1967. Moskovassa opiskellut Niskanen sijoittaa elokuvan Neuvostoliittoon, käsikirjoittajana Edvard Radzinski. Kulunut Lenin-sitaatti alussa ja studion seinällä patsastelee Hruštšov. Näytelmällinen fiilis kauttaaltaan, keskivaiheilla pieni jakso, joka ehkä kuvattu Krimillä. Mitään Truffaut-tyylistä metafilosofiaa ei synny, enemmän keskitytään Niskasen esittämän ohjaajan tasapainoiluun Elina Pohjanpään ja Aulikki Oksasen välillä. Loppupuolella sensuuriteemaa, joka jää kovin viitteelliseksi neuvostotyyliin. Liana Kaarina poikkeuksellisen hillitty elokuvakriitikkona. Absurdissa ravintolakohtauksessa heitetään letkajenkkaa. Kankea välityö Niskasen uralla. 

Cameron Crowe: Pearl Jam Twenty

Hankin aikoinaan Pearl Jamin Ten-levyn, mutta en ole kuunnellut sitä kuin pari kertaa. En voi sietää Eddie Vedderin monotonista ja tylsää lauluääntä. Näin bändin livenä 1993 Helsingin vanhassa jäähallissa lämmittelemässä Neil Youngia. Todella surkea keikka, bändin jäsenet olivat pahasti juovuksissa. Seuraavan kerran törmäsin bändiin, kun he soittivat Youngin erinomaisella Mirror Ball -levyllä. Sen jälkeen en ole ollut tietoinen koko yhtyeen olemassaolosta. Tämä tuore rockumentary paljastaa bändillä olevan pitkäjännitteisyyttä, se on pysynyt kasassa 20 vuotta. Crowe tallensi bändiä jo 90-luvun alussa Singles-leffaansa, joten oli syytä odottaa jotain poikkeuksellista asennetta. Tämä on kuitenkin hyvin perinteinen musiikkidokumentti, haastatteluja ja konserttipätkiä. Bändin esiasteen Mother Love Bonen solistia Andy Woodia muistellaan alalle tavanomaisen huumekuoleman ympäriltä. Kurt Cobainin ja Vedderin suhde jää pintatarkasteluksi. Alussa on näyttäviä Seattle-kuvia, mutta siihen nekin jäävät. Ticketmasterin kanssa on ollut erimielisyyksiä ja Roskildessa kuoli faneja. Musiikki on ollut Tenin jälkeenkin yhtä mielenkiinnotonta. Mielenkiintoisin pätkä basisti Amentin kotiseudulta Montanasta.  

The Bruery Trade Winds Tripel

Thai-tripel jo tunnustetulta Los Angelesin laatuvalmistajalta. Bruuveri-tyyppiseen nimen valintaan on perusteitakin, perheyrityksen takana on Famille Rue. Thai tarkoittaa riisipohjaisuutta ja thaimaalaista basilikaa belgihiivan höysteenä. Ei siis kovin korkeita makuodotuksia nostavaa ennakkotietoa. Voimakasta vaahtomuodostusta, mausteisuutta, happamuuttakin trooppisen hedelmän ohella. Makeahko ohut runko, mausteinen jälkimaku häipyy nopeasti. Kesäinen kevyt olut huolimatta 8,1 prosentin alkoholimäärästä.

Bruce Springsteen: Wrecking Ball

Springsteenin, 62 v, uutuuslevyn julkisuus on pyörinyt poliittisen sanoman ympärillä. Amerikkalaisen työväenluokan miljardöörisankari kritisoi jyrkästi vuoden 2008 talousromahduksen rankaisematta jääneitä rosvoparoneja: pankkiireja ja muita fat catejä. Oletettavasti Wrecking Ballista ei muodostu Nalle Wahlroosin suosikkilevyä. Tämä on tietysti kannatettavaa ja sanoitukset ovat tärkeitä musiikissa, varsinkin Springsteenin edustamassa heartland rock -tyylisuunnassa. Tärkeämpää on kuitenkin se, miltä musiikki kuulostaa ja olennaisinta se, miten se kuulijaan vaikuttaa ja mitä tuntemuksia herättää.

Springsteen on vaihtanut tuottajaa, Brendan O'Brienin pajatso oli tyhjentynyt. Uusi partneri on Ron Aniello, jonka CV:ssä ei juuri tuttuja nimiä näy, mutta sentään Mott the Hoople -veteraani Ian Hunter, Kiss Me -hitistä tuttu Sixpence None the Richer ja Mrs. Boss Patti Scialfa. Soittajia on paljon, mutta listasta puuttuvat herrat Lofgren, Bittan, Tallent ja tietysti Federici. Pienessä roolissa ovat loputkin E Street -nimet Weinberg, van Zandt, Scialfa ja edesmennyt Clemons. Aniello on mukana soittajanakin kaikessa useilla instrumenteilla, samoin Bruce itse, pianossa, uruissa ja jopa rummuissa. Rage Against the Machinen Tom Morello kahdessa kappaleessa soolokitaristi. Odotettavissa oli ennakkotietojen mukaan vaikutteita gospelista ja folkista, jopa sämpläystä ja hiphopia.

Avauskappale on jo singlena julkaistu We Take Care of Our Own, mahtipontinen sovitus tuo mieleen vuoden 2002 The Rising -levyn, joka tuntui aluksi hyvältä, mutta ei ole kestänyt pitempää käyttöä. Samantyyppinen tylsähkö sävelmä tämäkin on. Springsteen leikittelee Born in the USA:n tapaan tähtilipun symboliikalla, mutta tälla kertaa pointti ei voine mennä keneltäkään ohi. Bushin kyvyttömyys kansalaisten auttamisessa Katrina-myrskyssä on ilmeisin kohde ja näppärä johnfordimainen western-maalailu osuu hyvin maaliin. Easy Money keinahtelee folkahtavasti, mutta ei kone käynnisty vieläkään. Bonnie & Clyde -tyyppinen desperadopari näyttäisi tekevän lähtöä ase kädessä downtowniin, ainakin ryöstämään lihavia kissoja, mutta teksti on onnistuneen moniulotteinen. Viulut ja taustalaulut eivät minusta paranna kokonaisuutta.

Tunnelma kohoaa nopeassa irlantilaisessa bluesissa Shackled & Drawn, soitto on Seeger-sessioiden tyylistä hilpeää puhallinpainotteista menoa, jota kontrastoi mukavasti synkkä teksti. Mieleen tulee toinen kahlevankiteos Working on the Highway, jossa on samanlainen vastakkainasettelu muuten täysin erilaisessa kontekstissa. Jopa "I Woke Up This Morning" toimii tässä ja lopun lainaus Lyn Collinsin Me And My Baby Got Our Own Thing Goingista ei ole ihan posketon idea sekään. Kertosäkeessä Rollari-kunnianosoitus Street Fighting Maniin. Eleetön pianolla starttaava sekatyömiesballadi Jack of All Trades tuo mieleen vuoden 1987 Cautious Manin, mutta ikävä kyllä myös edellisen levyn Queen of the Supermarketin. Katolisen kasvatuksen saanut Bruce heittää peliin Jeesuksen ja kristinuskon kovimman jutun, lähimmäisen rakastamisen. Toista tulemista ei kuitenkaan kuulu ja tässä tulee nyt suora tappouhkaus pankkiireille. Intensiivisen psykoottisessa fiiliksessä on mielleyhtymiä Springsteenin kiusallisimman albumin Devils & Dust tunnelmiin.

Levyn ehkä kolmas ja kaikkein selvin Born in the USA -viittaus tulee jo Death to My Hometownin nimessä. Teksti on jo arvattavan ilmestyskirjamainen, mutta musiikki suoraan irlantilaisen festivaalin päätösjamien vauhdikkaimmista numeroista. Tässä kontrasti ei toimi ollenkaan, osat hylkivät toisiaan, teos on ontto. Mukana on pätkä jenkki-Lönnrot Alan Lomaxin keräämästä virrestä. Kappaleen sävellys muistuttaa hämmentävästi J. Geils Bandin Playboy-veisua Centerfold. Tämä olisi voinut toimia New Orleans -tyylisenä hautajaismarssina. Levyn synkemmän puolen päättää temaattisesti onnistuneesti masennusballadi This Depression, mutta se on varsin yksiulotteinen tapaus. Morellon kitara vongahtelee hyvin, mutta muuta ei jää käteen.

Nimikappale Wrecking Ball ilmestyi jo parin vuoden takaisella London Calling -dvd:llä. New Jersey -tunnelmointia pirteällä otteella, mutta kuluneelta tämä tuntuu jo nyt, olutviittauksesta huolimatta. You've Got It on levyn pop-kevennys ja ehkä jopa levyn vahvin hetki. Lähes Fire-hengessä hönkivä eroottinen hitaan möyrivästi rullaava teos näyttää seniorin pystyvän vielä laulun tekoon. Rocky Ground on ehkä levyn "kokeellisin" kappale. Gospel-laulaja Michelle Moore on duo-partnerina, rap-osuuksia, Jeesus on jälleen kuvioissa kaatamassa rahanvaihtajien pöytiä. Sävellys on näppärä ja monimuotoiset osat nivoutuvat kohtuullisesti. Tässäkin on pätkä Lomaxin arkistoista, mutta hieman vajaaksi elämys tuntuu jäävän, kiviseltä tantereelta ei päästä ylos.

Onko Springsteenillä ollut pulaa materiaalista, ensi kerran levytysurallaan? Näin joutuu kysymään, kun vanha livejyrä, 90-luvulla kirjoitettu Land of Hope and Dreams kolisee ratapihan perältä eetteriin. Teemaltaan kappale tietysti sopii hyvin tähän levyyn ja mukana käsittääkseni Clemonsin viimeiset puhallukset. En ole koskaan tykännyt tästä kappaleesta, mutta studioversion alkupuolella on Sam Cooke -otetta eikä versio toista livesuorituksia sellaisenaan. Kuohkeus kuitenkin puuttuu, juna jää asemalle Curtis Mayfieldin maanitteluistakin huolimatta. Levyn päätöskappale We Are Alive jättää onneksi paremman maun, vinyylirahinalla käynnistyvä meksikolais-irlantilainen nuotiolaulu kohoaa mukavaan hölkkään ja hakee makaaberia vauhtia haudan takaa rullaten irtonaisesti maaliin.

Hankkimassani versiossa on vielä kaksi bonuskappaletta, jotka eivät kokonaisuutta kohenna. Swallowed Up on valaan vatsassa liikkuva naivistinen kuriositeetti, jollaisia Springsteeniltä silloin tällöin lipsahtaa. Ehkä tämän olisi voinut jättää jonkin klubikeikan hengähdystauoksi. Seeger-kauden livelevyllä 2007 esiintynyt American Land on loistava kappale, Springsteenin selvästi onnistunein irlantilaistuotos. Levylle saadaan siis toinenkin olutviittaus, kun irlantilaisten unelmien kohteessa "beer flows through the faucets all night long". Studioversiokin on eloisa, mutta mitään uutta särmää ei saada.

Levyllä on siis hetkensä, mutta kokonaisuutena ilman muuta pettymys, verrattuna edelliseen Working on a Dreamiin ja varsinkin sitä edeltäneeseen Magiciin, joka on omalla listallani todella korkealla. Vetreyttä kuitenkin riittää, joten kesällä Töölössä on jälleen odotettavissa pelkkää juhlaa.

Olivier Assayas: Carlos

Varsin sähäkkä elokuva Carlosina tunnetusta venezuelalaisterroristista, tämä vajaa kolmetuntinen versio on lyhennetty tv-sarjasta. 70-luvun ajankuva on näppärästi tavoitettu ja tapahtuvat soljuvat sujuvasti akselilla Pariisi-Beirut-Lontoo-Aden-Wien-Alger-Tripoli-Bagdad-Berliini-Damaskos-Khartum. Carlosin vaiheet eivät ole kunnolla tiedossa, joten väistämättä tarina on osittain fiktiivinen. Keskiössä on Carlosin uran varhainen huipentuma, hyökkäys OPECin kokoukseen Wienissä 1975. Harmittavasti puissa vihreät lehdet Wienin joulukuussa. Hyökkäyksen rahoittajaksi elokuvassa esitetään merkillisesti Saddam Husseinia, joka ei vielä ollut Irakin johdossa. Palestiinalainen Wadie Haddad keskeisessä roolissa Carlosin työnantajana. Juri Andropov vierailee KGB-johtajana Bagdadissa 70-luvun lopulla. Naiset ja alkoholi olivat Carlosin heikko kohta elokuvan perusteella, varsinkin saksalaiset naiset ja skotlantilainen viski. Typistys tv-sarjasta näkyy nopeana 10 vuoden hyppäyksenä 70-luvun lopun Itä-Berliinistä muurin murtumiseen 1989. Wienin tapahtuman lisäksi painotusta Carlosin vangitsemiseen 1994 Sudanissa, johon elokuva loppuu hieman töksähtäen, ehkä ranskalainen oikeudenkäyntikin olisi voitu liittää mukaan. Edgar Ramirez todella vakuuttava nimiroolissa.

perjantai 9. maaliskuuta 2012

Beer Valley Black Flag Imperial Stout

Russian imperial stout amerikkalaisella tyylillä Oregonista. Ei aivan musta, 11%. Hyvin kahvinen ja kuiva. Maitohappamuutta miellyttävästi ja katkeroisuus todella yllättävän vahvaa, harvoin se saadaan näin paahteisessa oluessa kantamaan näin pitkälle. Tätä voisi kutsua ilman muuta imperial cascadian darkiksi. Saman panimon Leafer Madness oli mainio, mutta tämä on ilman muuta suurempi nautinto. Nettiarvioista voisi päätellä oluen reseptin muuttuneen, ollut aiemmin makeampi ja ehkä happamampikin. Katkeroisuus korostuu nyt selvästi.

Struise Westoek XX

Vahvempi Westoek-versio, nyt 8%. Väri ehkä punaisempi, tosin eri lasi nyt käytössä. Maku on täyteläisempi, aavistuksen makeampi, hedelmä vielä kypsempää. Periaatteessa miellyttävä olut, mutta hieman yksiulotteinen tämäkin on. Tältä panimolta odottaisi räväkkäämpää otetta, mutta ehkä tilaajan vaatimukset olleet rajoitteina. Katkeroakin perusversiota enemmän, hieno juttu.

Struise Westoek X

Samea kellertävä belgi, 6%. Jonkinlainen tilaustyö Kaliforniaan, hybridi belgialesta ja brittibitteristä. Kevyesti mausteinen, hieman persikkaa, ei juuri humalaa. Jotenkin laimea, ideakin tuntuu varsin keinotekoiselta. Varsin kuiva ja vaikken belgihiivasta erityisemmin välitäkään, niin enemmän hiivaisuus olisi saanut korostua.

torstai 8. maaliskuuta 2012

De Molen Hemel & Aarde Bruichladdich BA

De Molen pääsi taas yllättämään, nyt Taivas ja Maa -pullo aivan piripintaan täynnä, en ole ennen moista nähnyt. Vaahtoa ei kuplan kuplaa. Imperial stout, 12%, 108 EBU, värilukemakin vaikuttava 342 EBC. Oletettavasti BA tarkoittaa barrel-aged, joten Islayn saaren Bruichladdich-tislaamon viskitynnyreitä käytetty kypsytykseen. Toisaalta myös sisällysluettelossa on bruichladdich barley malt, joten turpeella kuivattua viskimallasta suoraan keitoksessakin mukana. Selvä viskin turpeinen savu on mukana, kahvia, paahtomallasta, jopa vaniljaa kuten bourbon stouteissa. Kova katkerolukema ei takaa erityisen humalaista otetta, mutta sekin yhtyy jälkimaussa palettiin. Hämmentävän hyvin näin vahva olut välttelee siirappisuutta, viskositeetti on öljyinen, mutta makeus pysyy erittäin hyvin taustalla vaniljaisuudesta huolimatta. Viimeaikaisista Molen-oluista ilman muuta nautinnollisin.

tiistai 6. maaliskuuta 2012

Benfica - Zenit 2-0

Ensimmäinen osa Pietarissa 3-2 Zenitille. Benficalla ei yhtään portugalilaista avauksessa, suurin osa eteläamerikkalaisia. Zenitillä monta Venäjän maajoukkuemiestä, tuttuja viime EM-lopputurnauksesta. Benfica selvästi aktiivisempi ja taitavampi, piti palloa, Zenit makasi alhaalla, mutta hyvin vähän tilanteita. 43. minuutilla isäntien maalivahti Artur seikkaili pahasti, mutta Širokov ei pystynyt rankaisemaan. Ensi jakson yliajalla nopeampi hyökkäys ja Zenitin puolustus aukeni helposti, uruguaylaispakki Maxi Pereira vei Benfican jatkoasetelmaan. Toisella jaksolla kovaa yritystä Zenitillä. mutta ei terävyyttä kärjessä. Zenit otti kentälle Porton entisen topparin Bruno Alvesin, jonka jokainen kosketus nostatti Lissabonissa valtavan buuausmyrskyn, jota Yle-selostaja Ennekari ei onnistunut kertaakaan huomioimaan. Tai yhden kerran ihmetteli, että kummasti kotiyleisö protestoi Zenitin saadessa pallon. Benfica oli aina vaarallisempi vastahyökkäyksissä ja kuittasi taas yliajalla maalin, vaihtomies Oliveira niittasi loppunumerot.

De Molen Rasputin

Nyt vuorossa heikosti vaahtoava imperial stout Bodegravenista. Hyvin makea karamellinen olut, paahtoa hämmentävän vähän. Pehmeää kypsää hedelmää ja jonkin verran katkeroa viiveellä, mutta siirappinen makeus hallitsee loppuun asti. Alkoholia on paljon, 10,4%, se peittyy kyllä hyvin makeuteen. Jälkimaku on onneksi pitkä, Saaz-humala jää pyörimään kurkun päähän, vaikka EBU-lukema kohtuullisen vaatimaton 46. Karamellisuuden ja humaloinnin kontrasti on saatu pelaamaan aika näppärästi, mutta mieluummin ottaisin karamellin tilalle paahtomaltaan tai sitrushedelmän.

maanantai 5. maaliskuuta 2012

Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

Ruotsalainen veijariromaani, kovaa suosiota länsinaapurissa. Jonasson mainitsee vapaaehtoisesti Arto Paasilinnan ja melkein suoraa plagiointiahan tämä onkin, tyyli ja henkilöhahmot tempaistu sellaisenaan Paasilinnan romaaneista. 100-vuotiaan päähenkilön tarinaa taustoitetaan viimeisen vuosisadan merkkitapahtumilla Forrest Gump –tyyliin. Ja ne tapahtumat ovat mahdollisimman tunnettuja, jotta varmasti kolahtaa paksumpaankin otsaluuhun maksimaalisimmalle määrälle lukijoita. Näin läpinäkyvä ja halpahintainen laskelmointi ei ole minun makuuni, mutta sehän ei taatusti Jonassonia kiinnosta tiliotteen saldoa ihastellessa. Jari Tervon kirjassa päähenkilö olisi törmännyt Raoul Wallenbergiin Berijan tarhoissa, mutta Jonassonin sankari pysyttelee turvallisesti Stalinin, Maon ja de Gaullen kestittävänä. Lukukokemus ei ole aluksi vastenmielinen, tarina käynnistyy mukavasti Ruotsin maaseudulla, mutta takaumat merkkitapahtumiin ovat väkinäisempiä. Huumori ei ole ihan kukkahattutasoa, mutta ei tähän mitään tummaa ahdistusta synny edes sitä kautta. Kirja on pahasti ylipitkä, viimeinen neljännes on todella tuskastuttavaa samojen asioiden toistoa rautalangasta vääntäen. Moniin vuosiin ei ole jäänyt romaani kesken, mutta nyt selasin viimeiset 100 sivua ylimalkaisesti ohi, niin onnettoman ohueksi jännite löystyy. Surkea suoritus kaiken kaikkiaan. 

De Molen Bloed, Zweet & Tranen

De Molenin on/off -tuotteista nyt vuorossa raivokkaasti vaahtoava tummanruskea olut. Kahvin paahtoa, mausteisuutta, kevyttä savua. Röyhtäyttävän hiilihappoinen, 8,2%. Jälkimaku on tulisen polttava, ei kuivan katkeroinen. Epäilin ensin jo chiliä, mutta savuisesta viskimaltaasta efekti lienee peräisin. Tasapainoton mielenkiintoinen olut, mutta edelleenkin hollantilaispanimo jatkaa pelkästään persoonallisella tasolla, huippusuoritukseen jää matkaa. Hollannin sanavarasto kasvaa kivasti Molenien parissa, hiki on siis zweet.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Boardwalk Empire, Hold Me in Paradise

Painopiste vaihtuu avoimesta rikollisuudesta politiikan puolelle, Warren Hardingin surullisenkuuluisa presidenttikausi käynnistymässä. Buscemin hahmo Chicagossa junailemassa valintaa republikaanien ehdokkaaksi ja peittelemässä yksityiselämän kiusallisia kiemuroita. Hardingin vahvimpana avuna pidettiin yleisesti presidentillistä ulkonäköä. Varsin ovelasti käsikirjoitus kietoo Buscemin hahmoa aikakauden skandaalimaisiin tapahtumiin. Atlantic Cityn valtapeli kiihtyy ja fundamentalistikristityn liittovaltion agentin ankeita kotioloja avataan.

lauantai 3. maaliskuuta 2012

Weyerbacher Blithering Idiot

Barley wine Pennsylvanian ruostuvien tehdasraunioiden varjosta, 11,1%. Hyvin ruma samea olut. Voisi olla pehmeämpi, hedelmäisyys tuntuu heti liian karkealta. Alkoholikin hohkaa läpi epämiellyttävästi. Tässä on nyt selvästikin olut, jonka pitäisi antaa kypsyä vielä muutama vuosi. Varsinkin kun humalointia ei ole nimeksikään, eli sen häviämistä ei tarvitse murehtia. Ikävän makeakin tämä on, joten tällä kertaa käteen jäi selvä pettymys Eastonista.

perjantai 2. maaliskuuta 2012

Weyerbacher Old Heathen

Imperial stout Pennsylvanian ruostuvien tehdasraunioiden varjosta, pehmeää paahtoa, makeahkoa tummaa suklaata ja kahvimaisuutta. Kaikki tutut ainekset mukana, myös kevyttä maitoisuutta, 8%. Tämä on klassinen koostumus, joka toimii varsinkin talvella loistavasti. Katkeroa on varsin vähän, täydellisessä suorituksessa olisi vielä kuiva ja pitkä loppuvienti. Ehkä hieman liian virheetön ja yllätyksetön suoritus, särmään ja arvaamattomuuteen voitaisiin satsata enemmän. Se on kuitenkin lapsellista kiukuttelua, huippuolut ilman muuta.

torstai 1. maaliskuuta 2012

De Molen Winterhop

Hollannin myllypanimon loputtomasta skaalasta olen kokeillut mm. Zomer Hop -nimistä tuotetta. Nyt sitten varmaan käsillä sen talvinen vastine. Ei vaahtoa oikeastaan ollenkaan, tämä on jo hieman huolestuttava piirre De Molenin oluissa, pullotussysteemissä jotain häikkää? Mausteisen humalainen olut, hiilihappoa jokseenkin vähän, mutta ei varmaan varsinaisesti pilalla. Melko yllättävä maininta etiketissä, bottom fermenting. Kyseessä siis lager! Maku on hyvin ale-tyyppisen hedelmäinen ja kaikki huomaamani nettiarviot luokittelevat tämän india pale aleksi. Mutta ne ovat siis kaikki väärässä, kyllähän valmistajan oma ilmoitus on luotettavampi tieto. Toki kyseessä voi olla virhekin. Makeahkoa toffeeta, EBUja vain 36, katkeroisuus tuntuu vahvemmalta. Vaihteeksi miellyttävämpi olut De Molenilta, mutta ei aivan huippuja tämäkään.

De Molen Nood & Deugd

Tumma heikosti vaahtoava olut Hollannin ahkerasti uusia tuotteita markkinoille pukkaavalta panimolta, etikettikin irronnut matkalla. Hyvin paahteinen pohjahiivaolut, jonkinlainen schwarzbier tai dunkel bock 6,2%. Leipäinen maltaisuus päällimmäisin kokemus, mutta humalaakin löytyy. Kohtuullisen kuiva, mutta jotenkin lässähtänyt vaikutelma, tuoreus ja raikkaus puuttuvat. De Molen vertautuu Skotlannin BrewDogiin tai Tanskan Mikkelleriin, liian paljon keskinkertaisia oluita helmien seassa. Viime aikoina De Molen on enemmän pettänyt kuin täyttänyt odotuksia. 

Rudgate Battleaxe, real ale

Maaliskuun alkamisen kunniaksi lämpötila nousi Perämerellä tänä vuonna ensi kertaa plussan puolelle. Yorkin vahvasta olutkaupungista bitteriä, Oulun ensi-ilta, mutta muualta tuttu 00-luvun puolivälistä. 4,2%, ehkä vähän raakaa vielä, pähkinä taustavärinä, mutta yllättävän voimakas humalointi piirtää pääkuviot. Hedelmäisyyttäkin löytyy, huippukunnossa oletettavasti kunnon elämys. Ei huono nytkään, mutta ei täysin ihastuttanut. Oluthuone Leskinen, 1.3.2012.