perjantai 29. maaliskuuta 2013

Arto Halonen: Sinivalkoinen valhe

1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa olin lähes yhtä innostunut murtomaahiihdosta kuin jalkapallosta, vaikka en erityisen lahjakas suksilla ollutkaan. Kilpailutoimintakiinnostus hiipui melko nopeasti, mutta hiihdän jonkin verran edelleen, vuoden 1978 Järvisillä. Penkkiurheilumielessä kiinnostuin hiihdosta vasta talvella 1973, muistan tarkasti ajankohdankin, Sveitsissä Le Brassus'ssa hiihdetyn viestikilpailun tulokset Kainuun Sanomissa. Toinen eksoottinen alkutalven kilpailupaikkakunta siihen aikaan oli Reit im Winkl Länsi-Saksassa. Sinä talvena ei ollut arvokisoja, mutta kauden kansainvälisiä kilpailuja hallitsi neljän nuoren miehen joukko. Suomesta Juha Mieto, ainoa suomalainen aikakauden huippuhiihtäjä Mäntyrannan ja Oikaraisen sukupolven lopetettua. Norjasta Ivar Formo ja Oddvar Brå, vanhemmat Magne Myrmo, Pål Tyldum ja Odd Martinsen olivat edelleen huipulla, mutta he eivät minua kiinnostaneet. Neljäs huippu oli ruotsalainen Thomas Magnuson, edellisenä vuotena Sapporossa pikamatkan voittanut Sven-Åke Lundbäck ei saanut kuntoaan kohdalleen 1973. Neuvostoliitossa oli sukupolven vaihdos, Vjatšeslav Vedeninin jälkeen venäläiset eivät enää 1973 menestyneet, seuraavana talvena Vasili Rotšev pääsi Falunissa mitaleille, mutta kunnolla venäläiset palasivat huipulle vasta 1976 epäilyttävän voimallisesti Sergei Saveljevin, Nikolai Bažukovin ja Jevgeni Beljajevin voimin. Viides hiihdon suurvalta oli Itä-Saksa, mutta Gerhard Grimmer ja Gert-Dietmar Klause eivät saaneet kuntoaan, ehkä siis lääkitystään, kohdalleen 1973. Seurasin siis 1973 kiihkeästi näiden neljän hiihtäjän kisailua, erityisen kiinnostunut olin viestikilpailujen osuusajoista, joista laadin omia paremmuuslistojani.

Thomas Magnuson sai arvokisavoiton joukosta ensimmäisenä, Falunin MM-kisojen 30 km 1974, kuuluisa kilpailu, jossa Magnuson hiihti uusilla itävaltalaisilla muovisuksilla. Ylivoimaisessa kunnossa ollut Mieto lykki raskaassa kelissä hikilaudoilla toiseksi, tasavertaisilla välineillä Mieto olisi ollut yksi historian selvimpiä voittajia. Ivar Formo juhli 50 km voittoa Seefeldin olympialaisissa 1976 ja lopetti huippu-uransa käytännössä saman tien. Suunnistuksessakin huipulla vaikuttanut Formo hukkui traagisesti 2006 ollessaan luistelemassa luonnonjäällä. Mieto ei koskaan saavuttanut arvokisavoittoa, tunnettu sadasosasekunnin tappio Wassbergille 1980 kruunasi surullisen hahmon legendan maineen. Suurin suosikkini, varsinkin viesteissä loistanut Oddvar Brå oli lähellä samaa kohtaloa, mutta onnistui lopulta 1982 voittamaan Oslon MM-hiihtojen pikamatkan. Sekä Mieto että Brå jatkoivat huipputasolla lähes nelikymppisiksi.

Suhtauduin siis tähän hiihtosukupolveen varsin intohimoisesti. Dopingista puhuttiin jo silloin, Mäntyranta kärähti amfetamiinista 1972. Seefeldin olympialaisten jälkeen 1976 en enää oikein jaksanut kiinnostua hiihdosta. Jälkeenpäin tarkastellen on hyvin todennäköistä, että koko kvartetti Mieto, Formo, Brå ja Magnuson olivat eri tavoin doupattuja. Masentavaahan se on, mutta elämässä on jo tottunut pettymyksiin. Halosen suomalaisdokumentti yrittää pureutua vuoden 2001 suomalaishiihdon dopingkatastrofin taustoihin. Paljon vihjeitä irtoaa 1970-luvulle asti, pimeä kokonaisuus vaikuttaa kiistattomalta, vaikka sitovia todisteita ei olekaan. Mieto kiistää kaiken, mutta painonnostajien mukaan mies oli kysellyt steroidivinkkejä. Valmentajapersoonallisuus Immo Kuutsa ei voisi epäilyttävämmältä nilkiltä vaikuttaa. Kari-Pekka Kyrön asenne on ärsyttävä, mies yrittää tipotellen ilmiantaa muita ja saada käpälälautaan muitakin kuin itsensä. Kaksinaismoraali ja tekopyhyys leimaa kaikkia alan toimijoita, varsinkin lääkäreitä, jotka ovat Natsi-Saksan perinteiden mukaisesti kaikkein niljakkaimpia moraalittomia kelmejä. Varmaankin doping pitäisi sallia kokonaan ja katsoa kuka on valmis eniten riskeeraamaan omaa terveyttään tavoitellessaan kyseenalaista ja hiipuvaa kunniaa. Kaikkein tekopyhintä meininki on Norjassa, jossa hiihtäjät ovat edelleen lähes kansallissankareita. Kiekonheittäjä Knut Hjeltnes kärysi jo 1977, norjalainen dopingkulttuuri on taatusti maailman huippua.

Ei kommentteja: