maanantai 1. huhtikuuta 2013

Pasi Tuunainen: Marttinen Kahden armeijan soturi

Massiivinen elämäkerta Alpo Marttisesta. Miehen elämä oli niin värikäs, että hieman yllättäen tämä on vasta ensimmäinen täysipainoinen katsaus. Tuunaisen kirja alkaa raskaana ja pettymyksen tunne pääsee pahasti pintaan. Tilanne paranee loppua kohti ja loppujen lopuksi tuloksena on monipuolinen kuva. Tiivistystä ja terävämpää toimittamista aineisto kuitenkin olisi vaatinut. Varsinkin Suomen sota-aikojen osuus on todella puuduttavaa, se on yllättävää koska Tuunainen on jo aiemmin käsitellyt Siilasvuon ja Marttisen suhdetta talvisodassa. Olisi kuvitellut, että tähän teokseen olisi sitten kiteytynyt tiivis näkemys. Näin ei ole, kuvaus on mekaanista ja luettelomaista. 

Värikkäistä vaiheista huolimatta Marttinen oli ehkä henkilönä suhteellisen yksioikoinen, joten sekin voi heijastua tulokseen. Mies oli Torniossa kasvanut ammattisotilas, taustalla on lestadiolaisuutta ja Viron vapaussodassa kuollut vanhempi veli. Antikommunismi leimasi elämää alusta loppuun. Mies oli terävä, tarmokas ja kunnianhimoinen. Kiivas ja itsevarma besserwisser, periaatteessa siis täysi kusipää, mutta jotain inhimillisiäkin piirteitä tuntuu löytyvän. 

Suomen sotien vaiheet Marttisen osalta ovat aika hyvin tunnetut, Suomussalmella ja Kuhmossa talvisodassa Siilasvuon esikuntapäällikkönä, jatkosodan hyökkäysvaiheessa Talvelan joukoissa Laatokan itäpuolella taisteluosaston komentajana hyökkäsi Syvärille, asemasodassa ja Kannaksella merkittävässä Tienhaaran taistelussa ruotsinkielisen rykmentin komentajana, Lapin sodassa taas Siilasvuon oikeana kätenä. Suomen nuorin eversti (1944), sitten asekätkentätutkimusten aikana oletettavastI Mannerheimin kehotuksesta pakeni Ruotsiin ja leimautui paradoksaalisesti sotilaskarkuriksi. Runsaan vuoden turhautumisten jälkeen matka jatkui USA:han. 

Tuunaisen kirja tihenee huomattavasti USA:n vaiheissa. Tunnetusti englantia tyystin osaamaton Marttinen ja muut noin 20 asekätkentäpakolaista joutuivat alokkaiksi USA:n armeijassa. Marttisella oli kuitenkin kontakteja mm. OSS-johtaja Donovaniin ja suomalaisten asema koheni kohtuullisen nopeasti, tosin hyvin mutkikkaiden vaiheiden kautta. Marttinen kaavaili uutta jääkäriliikettä, jopa 2000 suomalaista upseeria USA:n armeijaan Neuvostoliiton Suomen-miehityksen varalta. Monenlaiset kompromissit seurasivat, mutta ainakin Marttisen oma ura kehittyi uudessa ympäristössä. Varsinaisestihan suomalaiset värvättiin opettamaan talvisodankäyntiä amerikkalaisille ja sen kuvauksessa on samaa puuduttavaa otetta kuin Suomen jaksoissa. 

Marttisen uran urkeneminen tarkoitti komennuksia Länsi-Saksaan ja Etelä-Koreaan, joista irtoaa hauskoja anekdootteja, mutta kuva pysyy hajanaisena. 60-luvun alussa Marttinen hankkiutui vielä War Collegen opintovuoden jälkeen hieman salaperäiseen rooliin Pentagoniin, jossa pinna paloi toimistopolitiikassa. Samalla kariutui kenraalihaaveet ja eläkkeelle mies jäi erityistehtävissä Teheranissa. Vietnamin sotaan osallistumista Marttinen tuntuu vastustaneen alusta asti. Eläkevuosina Marttinen kerjäsi kenraaliarvoa sekä Suomesta että USA:sta. Kovin pieneen ja vähäpätöiseen asiaan siis energia lopulta kulminoitui, vaikka edeltävistä saavutuksista nauttiminen olisi ollut järkevämpää. Siihen Marttisen kyvyt eivät kuitenkaan riittäneet. Viimeisinä vuosinaan Marttinen osallistui ulkopoliittiseen keskusteluun Kekkoslovakiassa ja sai myllykirjeenkin Tamminiemestä. Tuunaisen kirja paikkailee lopussa mukavasti valkoisia läiskiä ja lopputulos on tyydyttävä.

Ei kommentteja: