sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

J. Karjalainen @ Rotuaari Piknik

J. Karjalaisen musiikki on jäänyt jokseenkin etäiseksi, yhtään levyä en ole hankkinut. Kahdesti olen kyllä keikalle osunut, 1988 Raahen Nätterissä "Mustat Lasit" ja 1994 Tavastialla "Yhtyeineen". Mitään suuria elämyksiä ei konserteista ole muistikuviin jäänyt. Viime vuosien Lännen-Jukka -kausi tuntui lähinnä vaivaannuttavalta. Sitä suurempi yllätys oli viime talvena kuulemani comeback-single (tehdäänköhän singlejä vielä?) Mennyt mies, joka kolahti välittömästi. Poikkeuksellisen hengästynyt laulutapa, arvoituksellista tilinpäätöstä ja uutta tulemista purkavat sanat, hienoja kitaraosia, suomi-rockin instant-klassikko. Missasin harmittavasti Karjalaisen keikan keväällä Oulussa, mutta nyt pääsin paikalle Rotuaari Piknikin päätökseen.

Piknik oli loppuunmyyty, mutta miellyttävän vähän tungosta. Tankkausta Istanbulissa ja Leskisessä, Kaija Koon osuuden jälkeen oli helppo luovia lavan eteen. Perusbändi koskettimilla kuorrutettuna, solisti itse vaihteli erityyppisiä kitaroita. Mennyt mies tuli hieman hätäisesti jo toisena, heti Ihanan illan jälkeen, odotin hieman suurempaa valmistelua sen ympärille. Uudelta levyltä muitakin kappaleita, hyvältä kuulostivat. Tiivis katsaus koko tuotantoon puolessatoista tunnissa, yllättävimpänä ehkä debyyttilevyn Mustat lasit. Hittimateriaalia tietysti riitti, Väinö, Sankarit, Sekaisin, Ankkurinappi. Hän-tyyppisissä iskelmällisemmissä biiseissä oli usko hieman koetuksella,  mutta ryhdikkäästi bändi pysyi radalla. Omista suosikeistani puuttuivat lenseän laiskasti rullaavat Varaani ja Mä meen, mutta kaikkeahan ei settiin mahdu. Mikään suurieleinen show-mies Karjalainen ei ole, mutta hillityllä karismalla kaikki toimi hienosti. Volyymi oli yllättävänkin alhainen, pitkästä aikaa konsertti, jossa ei tullut mieleenkään kaivaa taskusta korvatuppoja. Rumpusaundi oli jotenkin tunkkainen, mutta se on ehkä makuasia. Mieltälämmittävän konsertin jälkeen osuin vielä Leskisen patiolla juttusille innokkaan Lowell George/Little Feat -fanin kanssa, ei aivan jokapäiväistä sekään.

Ei kommentteja: