torstai 31. joulukuuta 2015

Sinebrychoff Porter, pulloversio

Ostin Alkosta 1980-luvun puolivälissä muutaman pullon Koffin porteria, ehkä perinteisen sixpackin. Tunsin silloin vain vaalean peruslagerin ja vahvan paahteisen oluen kontrasti oli liikaa. Sain oluet juotua, mutta ei se miltään nautinnolta tuntunut. Sittemmin makuni kehittyi, varsinkin kun pääsin maistamaan ulkomaalaisia verrokkioluita. Jossain vaiheessa 90-luvulla porteria myytiin kolmen vartin pulloissa jonkin merkkipäivän kunniaksi, mutta itse olut taisi olla samaa perusversiota. USA:n matkoilla Sinebrychoffin olut tuli usein kaupoissa vastaan, eikä voi väittää etteikö lievä kansallisromanttinen ylpeys olisi mielessä häilähtänyt. 2000-luvulla porteria alkoi esiintyä hanaversionakin, blogista löytyy sellaisesta arvio heti ensimmäiseltä vuodelta 2007. Maustettu Winter Porter ilmaantui kymmenkunta vuotta ennen siirappista Brooklyn-kollaboraationa syntynyttä Two Tree -versiota. Ensimmäinen real ale -versio tehtiin 2009 Marston'silla Englannissa Wetherspoon-pubiketjun teematapahtumaan, mutta sitä en päässyt maistamaan. Enkä 2013 Keravalla Amarillolla ryyditettyä cask-versiotakaan. Uusi cask-variaatio oli luvassa Urhon portteripäiville 2015, mutta sen myyntiintulo pysähtyi alkoholibyrokratiaan. Ilmeisesti Tapio Kangas-Heiska, Anikó Lehtinen ja kumppanit joutuivat kiskomaan sen keiton kitusiin firman tuotekehitystyöpajoissa. 

Tuttua beigea vaahtoa kerääntyy lasiin, tuoksu tuntuu aluksi häipyvän Kainuun pakkaseen, mutta hedelmäistä luumua sieltä pukkaa, ehkä tervaakin. Makukin on kypsän hedelmäinen, paahteisuutta on vuosien varrella laimennettu, tai sitten omat aistit ovat siihen turtuneet. Kyllä kuivaa kahvin paahtoakin löytyy, juotavuus säilyy hyvänä, muistikuvissa tämä oli täyteläisempi. Jälkimaun katkeruus on ilahduttavaa, hyvällä tasapainolla mennään loppuun asti. Tämä voisi melkein mennä pokkana läpi India Black Alenakin, sellaisiksi luokitelluissa on usein vähemmän takapotkua. Ei tämä elämää suurempi tapaus enää ole, mutta oikein mukavaa käyttöolutta kuitenkin, varsinkin talvella. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko. 

Tässä on nyt kyseessä olutbloggaajakollega Jouni Koskisen ideoima yhteispostaus. Viinielitisteiltä varastettu idea, joukko bloggaajia julkaisevat samaan aikaan jutun samasta aiheesta. Bloggauksen kohteesta äänestettiin pikaisesti Facebookissa, voittajaksi valikoitui tämä perinteinen Koffin portteri niukasti ennen uudemman sukupolven Maku IPAa. Muita juttuja löytyy oheisista linkeistä:  Huurteinen, JaskanKaljat, Kaunis humala, Keikyklubi, Loppasuut, Maistuva mallas, Maltainen, Musamiehen oluet, MushiMALT, OlutverkkoPullollinen, Punavuori Gourmet, Reittausblogi, Tuopillinen, Tuopin ääressä, Tyttö ja tuoppi, Viinihullun päiväkirja, Ölmönger

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

James Lee Burke: Creole Belle

Luettuani äskettäin pari vaatimattomampaa romaania huomasin nyt välittömästi palanneeni alan mestarin kyytiin. 79-vuotias James Lee Burke saattaa olla kaikkein suurin elossa olevista tekstintuottajista. 2012 ilmestynyt Creole Belle on numero 19 Burken Dave Robicheaux -sarjassa. Lähes kaikki sarjan osat muistuttavat toisiaan erehdyttävästi. Monien muiden mestarien tavoin Burke tuntuu työstävän yhtä ja samaa teosta toistuvasti, hiomalla timanttia aina vain kirkkaammaksi. Heikommissa käsissä se alkaa tuntua saman toistamiselta ja kyllä Burkeltakin on päässyt välillä heikompia yksilöitä maailmalle. Creole Bellessa Burke kirjoittaa varsinkin alkupuolella kuin jokainen lause olisi viimeinen. Louisianan poikkeuksellinen luonto äärisääilmiöineen tulee kuvattua taas hämmentävän lyyrisesti samalla kun New Orleansin urbaani syke heijastaa sekä noirin romanttisen hehkun että ihmisen pahuuden synkimmät vajoamat. Burke lataa tällä kertaa sekoitukseen huumoriakin totuttua runsaammin. 

Romaani starttaa tutulla tavalla Robicheauxin harhakuvitelmilla sisällissodasta ja sidekick Clete Purcelin hakatessa gangstereita muusiksi. Itse en yliluonnollisuuksiin usko, mutta Burke, tai ainakin Robicheaux, tuntuu olevan eri mieltä. Sisällissotahallusinaatioiden ohella Robicheaux mm. kuulee musiikkia, jota muut eivät kuule ja tuntuu hyväksyvän asian sellaisenaan. Rasitteita alkaa tulla fyysiselläkin puolella, rintaan pistää ikämiehellä Iberia Parishin apulaissheriffin raskasta työtä puskiessa. Aivan uusi mauste keittoon tulee, kun pelipaikalle astuu yllättäen Purcelin aikuinen tytär. Kuten arvata saattaa, tytär ei ole viettänyt suojattua lapsuutta Kansasin vehnäpeltoja mittaillen. En tiedä mistä Kansasin vehnäpellot tällaisessa mielessä mieleen tuli, mutta ei ainakaan Prime Cut -leffasta. Meksikonlahden öljytuhoja käsitellessään Burke lähestyy uhkaavasti saarnaamisvaihdetta, mutta saa käännettyä kurssin oikeille raiteille. Elisabetiaaninen (okei okei, shakespearelainen) loppurymistely rautaneitonatseineen alkaa olla Bond-tasoa, mutta Bayou Techen bardi saa pidettyä langat käsissään. 528 sivua on melkoinen paketti ja pientä tiivistämistä olisi voinut harkita. Ei siis aivan sarjan ykkönen, mutta Burken parhaita variaatioita tutusta teemasta kuitenkin. 

maanantai 28. joulukuuta 2015

Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki

Talviseen Barcelonaan 1957-58 sijoittuva romaani, jonka keskellä synkässä, ulosteessa piehtaroivassa ja väkivaltaisessa takaumassa ollaan sisällissodan jälkeen vankilana toimineessa Montjuïcin linnassa 1939-41. Kyseessä ei näytä olevan täysin itsenäinen teos vaan osa Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjaa, sen kolmas teos. Esipuheessa vakuutellaan romaanien olevan itsenäisiä, mutta selvästikin kirjassa on koko ajan viittauksia muihin osiin, joita en ole lukenut. Tämä on harmittavan ärsyttävä tunne lukukokemuksessa, romaani jää vaillinaiseksi, jopa ohueksi. Ei tunnu kovin hauskalta, että romaani päättyy cliffhangeriin. Juoni on varsin yksioikoinen, vaikka kerrotaan koukeroisella rakenteella. Ruiz kirjoittaa notkeasti etenevää trillerimäistä tekstiä. Barcelonan harmaat kujat ovat varsin romanttisen noirahtavasti otettu haltuun. Aikakauden suurin barcelonalainen jalkapallotähti, slovakialais-unkarilaistaustainen Ladislav/László/Ladislao/Ladislau Kubala mainitaan jo alkupuolella. Dialogia on paljon ja luettavuus sujuvaa. Henkilöhahmot tuntuvat kuitenkin laskelmoiduilta palapelin osilta, eivät oikeilta ihmisiltä. Sisällissodan asetelmiin suhtaudutaan selvästi intohimolla, mutta esim. Katalonian itsenäisyyspyrkimyksiin en huomannut viittauksia. Kokonaisuus jää väistämättä vaisuksi ja teennäisen keinotekoiseksi. En saavuttanut tarvetta tutustua sarjan muihin osiin. 

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Pertti Suominen: Armeijan silmänä ja korvana

Tuoreehko (2012) elämäkerta pääesikunnan tiedustelupäälliköstä Raimo Heiskasesta, joka pääsi reserviin 1982, sattumoisin samana vuonna kuin minäkin. 1922 syntynyt Heiskanen toimi jatkosodassa lähettinä ja joukkueenjohtajana, muutaman kuukauden Syvärillä Väinö Linnan JR8:ssa. Sodan jälkeen rajavartiostossa Lapissa ja Pohjois-Karjalassa ennen kuin armeijan tiedustelutoimintaa uudelleenaktivoinut Lauri Sutela värväsi Heiskasen pääesikuntaan 1959. Suominen käy läpi nämä alkuvaiheetkin huolellisesti, vaikka mitään dramaattisempaa niihin ei liity. Heiskanen oli sotilasasiamiehenä Varsovassa 1965-69, siis Tšekkoslovakian miehityksen aikaan ja tutustui mm. myöhempään diktaattoriin Wojciech Jaruzelskiin. Tiedustelupäällikkö hänestä tuli 1971. Merkittäviä uusia lähteitä Suomisella ei ole ollut käytössään, pääesikunnan arkisto ei aukea vieläkään näiltä vuosilta. Tiedustelumiesten tapaan Heiskanen oli reservissäkin vaitelias ja vei mahdolliset mehukkaammat salaisuudet hautaansa 2000. Heiskanen oli lojaali Kekkosen mies ja esiintyi julkisuudessa äärimmäisen pidättyvästi. 

Jotain räväkämpääkin Suominen sentään tarjoaa. Hän mainitsee huhun, jonka mukaan 1969 (käytännössä) erotettu puolustusvoimien komentaja Yrjö Keinonen olisi organisoinut amerikkalaisten tuella maanalaista sissiarmeijaa Neuvostoliiton hyökkäyksen varalta. Mitään todisteita tämän tueksi Suominen ei esitä. Mauno Koivisto näkyy pohtineen kesäkuussa 1980 ruotsalaisten vieraana, että Itä-Lapissa venäläisiä ei saada pysäytettyä, suomalaistenkin on vetäydyttävä Bodenin linnoitteiden tasalle. Varsin hyytävä tieto on puolustusministeriön kansliapäällikkö Kauko Pöyhösen läheiset suhteet Ivan Seroviin. KGB:n ja GRU:n johtajana toimineella Serovilla oli verta käsissään mm. Tuhatševskin ja Ježovin teloittajana (joissakin lähteissä tosin nämä menevät Vasili Blohinin piikkiin), Katynin joukkomurhaajana ja Unkarin kansannousun tukahduttajana. Juuri Serovin on kerrottu ylpeilleen kyvystään katkaista ihmiseltä kaikki luut tappamatta tätä. Pöyhönen kuoli 22.4.1970 Norjassa merkillisissä oloissa, helikopterin takaroottori osui hänen päähänsä. Enemmän KGB:ltä kuulostavaa episodia on vaikea kuvitella. Pöyhösen viimeinen KGB-kontakti Aleksandr Hrabskov kuoli samana vuonna Helsingissä ns. sydänkohtaukseen.

lauantai 26. joulukuuta 2015

Train Station Groundbreaker Unfiltered Lager

Sameaa lageria Ruotsista, 5,3%, tehty Västeråsissa. Pehmeän maltainen, varsin täyteläinen, hyvä katkeruus lopussa. Amerikkalaistyyppinen lager, hedelmäisyys hieman esillä, mutta ei niin selvästi kuin monissa pohjahiiva-IPOissa. Tässä on enemmän ryhdikkyyttä ja omaperäisyyttäkin kuin Train Stationin IPAssa. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko.

Päivi Almgren & Päivi Jokitalo: Tappavat tienoot

Ensivierailulla San Franciscossa 1997 etsiskelin hajamielisesti Dashiell Hammettin Maltan haukan ensimmäisen murhan rikospaikkaa Bush Streetiä tallustellen. Hämmästyksekseni löysin talon seinästä muistolaatan kohdasta, jossa Sam Spaden partneri Miles Archer "was done in by Brigid O'Shaughnessy". Kyseessä on siis fiktiivisen murhan johdosta laadittu muistomerkki. Tällaiseen harrastukseen liittyen tartuin tähän tuoreeseen Tappavat tienoot -teokseen, jonka alaotsikko on Suomalaisen dekkarin maisemissa. Täälläpäin kohteet eivät ole San Franciscon tasoa, mutta odotin silti parempaa suoritusta kuin mihin Almgren ja Jokitalo yltävät. Kotimaisen rikoskirjallisuuden maantieteelliseen kartoitukseen kirjasta keskittyy vain noin kolmasosa, satakunta sivua. Jokseenkin puuduttavan johdannon jälkeen käsitellään jossain määrin Helsinkiä, Tamperetta ja Jyväskylää, muita paikkoja kursorisemmin. Mukana on laatukirjailijoiden tuotannon läpikäyntiä, kuten Matti Yrjänä Joensuu, Tapani Bagge, Seppo Jokinen, Markku Ropponen, mutta myös tolkuton määrä kiinnostamattomiakin tekijöitä. Pahinta on, että kirja tämän jälkeen rönsyilee aivan valtoimenaan kaikkiin suuntiin. Sattumanvaraisia teemoja rikoskirjoihin liittyen luetellaan romaanihenkilöiden musiikin kuuntelusta tupakointiin asti. Eihän tässä ole mitään järkeä. Maantieteellisen osuuden luin läpi, mutta kovin innostavia pointteja en sieltäkään löytänyt. Loppuosan lähinnä selailin läpi. Paljon keskittyneemmän ja intohimoisemman otteen näin kiihottava aihe olisi ansainnut.

perjantai 25. joulukuuta 2015

Sofi Oksanen: Norma

Sofi Oksanen siirtyy Viron lähihistoriasta ainakin toistaiseksi nykyaikaan. Uutuusromaani sijoittuu pääosin Sörnäisten metroaseman ympäristöön. Totuttuun tyyliin Oksanen liikkuu myös toisessa aikatasossa, pieniä välähdyksiä on 1920-luvun New Yorkista. Norma on hiusbisnestrilleri. En tiennyt tällaista bisnestä olevankaan, mutta nytpä tiedän. Tosin tässä romaanissa se on lähinnä peitetoimintaa, varsinainen toimiala on lapsikauppaa, jossa esiintyy mm. itäeurooppalaisia sijaissynnyttäjiä, eli Oksasen tuotantoon tutummin nivoutuvaa teemoitusta. Juoni on kohtuullisen monimutkainen ja dramaattisuudessaan mieleen tulee vanhojen Suomi-filmien vinksahtaneimmat kuviot. Eikä tässä vielä läheskään kaikki. Nimihenkilö on yliluonnollinen friikki, jonka elovenatukka kasvaa metrin päivässä. Neidolla on myös yliherkkä nenä ja uusia ns. ovia avautuu hiuksia polttamalla. Oksanen kirjoittaa dialogipohjaisesti ja yhtä sujuvasti kuin edellisissä huipputeoksissaankin. Tarina etenee trillerimäisesti ja kantaa varsin hyvin loppuun, joka ei kuitenkaan ole kovin tyydyttävä. Jonkinlaista keinotekoisuutta kehikossa on, henkilöhahmot eivät tunnu oikeilta ihmisiltä ja Kallion miljööotekin jää ohueksi, vaikka Hilpeässä Hauessa useaan kertaan vieraillaankin. Oksasellakin muuten kaupunginosien rajat hämärtyvät, Norman asunto ja Hauki sijaitsevat Vaasankadulla, eli siis Harjussa (Harjulla?) eikä Kalliossa. Käytännössä hiuksettomalle lukijalle tulee mieleen ontologisiakin ajatuksia, miksi teos on kirjoitettu. Käteen jää kovin vähän ja varmaankin kyseessä on väliteosverryttely ennen kuohkeampaa uutta tuotantoa.

Suomenlinna Old Greig

73-vuotias John Greig on glasgow'laisen Rangersin huippukauden kapteeni ja yksi suurimpia seuralegendoja. Suomenlinnan Old Greig on etiketin mukaan winter warmer eli voisi olla tyyliltään scotch ale. Tuskinpa nimi kuitenkaan John Greigiin viittaa, yleensä panimo on nimensä Suomenlinnan historiasta löytänyt. 7%, punertavan ruskea väri, tuoksussa luumumaista kypsää hedelmää. Maku on maltaisen hedelmäinen, varsin pehmeä, mukavan hillitty hiilihappoisuus. Karamellisuuttakin löytyy, ei kuitenkaan niin makea kuin pelkäsin. Suomenlinna ei ole tunnettu hillittömästä humaloinnista eikä sellaista ole nytkään havaittavissa. Mukava kevyt puraisu loppusuoralla kuitenkin esiintyy. Alkoholi peittyy, mutta kokonaisuus on ehkä silti liian yksioikoinen. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko. 

torstai 24. joulukuuta 2015

Unto Parvilahti: Berijan tarhat

Aamuyöllä 21.4.1945 Suomen Kommunistisen Puolueen valvontaan siirtymässä ollut Valtiollinen poliisi pidätti eri puolilla Helsinkiä 19 miestä tuoreen sisäministeri Yrjö Leinon käskystä. Miehet luovutettiin Neuvostoliiton hallitsemalle liittoutuneiden valvontakomissiolle ja lennätettiin saman tien käsiraudoissa Malmin lentokentältä Moskovan Vnukovoon. Miehistä Richard Dahm oli saksalaissyntyinen, 17 oli venäläistaustaisia emigrantteja. 19. mies oli Unto Boman, joukon ainoa kantasuomalainen Turun seudulta, joka oli edellisenä syksynä vaihtanut sukunimensä Parvilahdeksi. 

Parvilahti julkaisi tämän sensaatiomaisen muistelmateoksensa 1957. Se on tiheä jännityskertomus, jossa Parvilahti joutuu pidätetyksi jo syyskuussa 1944 jatkosodan loppuvaiheessa saksalaisyhteyksiensä takia. Nopearytmisessä tarinassa edetään vauhdilla huhtikuun tapahtumiin, joissa Parvilahti päätyy Katajanokan vankilasta huomattavasti ikävämpään ympäristöön Moskovan Lubjankaan NKVD:n hyytävään päämajaan. Moskovan tutkintavankiloista tulevat tutuiksi myös infernaaliset Lefortovo ja Butyrka. Vuoden lopulla tulee lopulta viiden vuoden tuomio, jota pidetään vankien keskuudessa omituisen lievänä. Seuraa siirto Mordvan alueelle työleirille, jossa Parvilahti käy ehkä syvimmällä saastassa Stalinin organisoimassa helvetinkoneessa. Loppuaika rangaistuksesta kuluu aavistuksen leppoisammissa merkeissä Vladimirin vankilassa. 1950 ei kuitenkaan ole edessä paluu Suomeen, vaan karkotus Siperiaan, Jenisein deltalle Dudinkan pakkaspersereikään. Kolhoosikomennuksella Parvilahti ajautuu kuoleman kieliin, mutta toipuu vastuullisiin tehtäviin äärimmilleen korruptoituneessa miljöössä. Stalinin kuoltua 1953 seudun tuhannet paatuneet rikosvangit armahdetaan ja eristyneessä Dudinkassa anarkistinen meno muistuttaa barbaarista kaaosta. 1954 Parvilahti pääsee lopulta palaamaan Suomeen oleskeltuaan ensin useamman kuukauden Petroskoissa. 

Parvilahtea ei tarinassa pahoinpidellä tai kiduteta, mutta nälkä, jano, luteet ja sairaudet raastavat miehen viimeiselle rajalle useampaan otteeseen. Parvilahden kerrontatyyli on ironisen kepeä, hän kutsuu 10 vuoden vankeusaikaansa opintomatkaksi. Mies tarkkailee ympäristöään koko ajan tarkasti ja tapaa jatkuvasti eri kansallisuuksia edustavia kiehtovia persoonia vankitovereissaan. Yksi lyhyt kohtaaminen on jalkapalloilija Nikolai Starostinin kanssa. Mies hieman liioittelee gulag-vankien lukumäärää (45 miljoonaa 1945) ja Dudinkan pakkaslukemia (-60 C), mutta muita asiavirheitä ei tarinassa erotu 60 vuoden perspektiivilläkään. Tämä on vakuuttava todiste viime vuosisadan verisimmästä lihamyllystä. Kirjan loppuosa on hieman puuduttava Parvilahden analysoidessa neuvostosysteemin nyttemmin kovin tuttuja epäkohtia.

Mutta ei Boman-Parvilahti aivan bussipysäkiltä gulagiin joutunut. Kirjan jälkisanoissa Erkki Vettenniemi taustoittaa Bomanin taivalta. Monipuolisten vaiheiden kautta Boman päätyi 1941 suomalaiseen SS-pataljoonaan selvästi vanhempana kuin muut. Ukrainassa rintamalla palveltuaan Boman siirtyi Berliiniin järjestelemään suomalaisten asioita ja pysyi siellä vuoteen 1944, vaikka pataljoona kotiutettiin edellisenä vuonna. Bomanin 30-luvun toiminnassa on piirteitä, joiden vuoksi häntä voi epäillä kaksoisagentiksikin. Mies saattoi pelata sekä Hitlerin että Stalinin joukkueessa. Tähän viittaa omituisen lyhyt tuomiokin 1945. Mutta kaikki on arvailua, tämä arvoituksellinen mies vei salaisuudet hautaansa Espanjassa 1970. Erittäin kiehtova lukukokemus kaikin puolin.   

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Salopian Midnight Express, cask ale

Tuoksussa tiukkaa paahtoa. Maku lakritsisen hedelmäinen, jopa lievästi savua ja ABC-kahvin pohjaanpalanutta läpitunkevuutta. Maitohappoa ja tummaa suklaata. Yllättävän monimuotoinen pakkaus laatupanimolta, 5,2%. Paljon kotimaisia stouteja ja portereita viime viikkoina juoneena täytyy nostaa kädet pystyyn, alan mestareiden tasoon on vielä härmäläisillä matkaa. Suomalaiset eivät tosin ole riilikäsittelyyn uskaltaneet kunnolla lähteä, mutta kyllä Salopian taitaisi kegilläkin kepittää meikäläiset. Jälkimaku ei ole massiivinen, mutta katkeroa löytyy silti riittävästi. Salopian on tänä syksynä tarjonnut toinen toistaan timanttisempaa settiä tiskiin. Kaiken huipuksi Kitty's pisti soimaan Springsteenin Downbound Trainin, joten tässä oli joulusesongin ykkösolut ilman muuta, oli vaikea irtautua baarista kohti lentokenttää. Talo tarjosi tämän oluen. Baarimestaritar jopa vaikutti muistavan, että minulla ei ole S-korttia, merkillistä. Kitty's, 22.12.2015.

Tiny Rebel Yippee KaI.P.A

Walesista Christmas IPA, 5,6%. Hyvä sitrustuoksu, mausteinen, lähes chilinen maku. Matalat hiilihapot, täyteläistä hedelmää. Jälkimaussa kyllä selvää katkeruutta vaikka mausteet kantavat tänne asti. Ehkä suussa oli nyt jotain häikkää, kun mitään erityisempiä mausteita Equinox-humalan lisäksi keitossa ei näyttäisi olevan. Erittäin miellyttävä olut ja Stadinkin käyttämää Equinoxia on syytä tutkia lisää jatkossa. Kitty's, 22.12.2015. 

Sonnisaari Kulkuset


Lopulta pääsin bongaamaan oululaisen vahvan kultaisen belgialen. Ehdin käydä viikon aikana Villin Wäinön liitutaulua jo pari kertaa vilkaisemassa turhaan. 8%, hieman simamainen tuoksu. Maku on mausteisempi, hedelmät peittyy hieman niiden taakse, hyvä hiilihappotaso. Katkeruus paljon hillitympää kuin Sylvian Jouluoluessa, valitettavasti. Mutta ei onneksi makea, eikä mausteet saa liian hallitsevaa asemaa. Jos joulusesonkina välttämättä on mausteisia oluita nautittava, niin tässä on sopivan hillitty tapaus. Mausteina on näköjään käytetty sichuan-pippuria (Timo Kanniaisen aiemmassa kokeilussa testattu) ja appelsiinin ja limen kuorta. Resepti itse asiassa näyttää samalta kuin Timon pari vuotta sitten tehdyssä protossa, josta siitäkin aistin siman tuoksua.  Röyhkeä nutscape-kuva kegilätkässä, en tiedä kenen pääomistajan kulkunen kuvan yläreunassa roikkuu enkä haluakaan tietää. Villi Wäinö, 22.12.2015.

maanantai 21. joulukuuta 2015

BrewDog Beatnik Bounty Hunter

Kookosmaitostoutin panijaksi on merkitty Beatnik Brewing Collective, BrewDogin Equity Punks -osakkaat. 6,5%, pehmeän kahvinen, hyvin vähän hiilihappoa. Odotin makeampaa kookoskaurastoutia, mutta kohtuullisen kuiva tämä on. Hillitty maitoinen perusstout, jälkimaku on jokseenkin tyhjä. Molotow, 21.12.2015.

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Kurvin Musta Jeesus


Toinen Kurvin näyte vaahtoaa terhakkaasti pienikuplaista tiheää beigeä vaahtoa. Pikimusta, varsin paksu viskositeetti ja 5,5%, varmaan jonkinlainen stout. Tuoksu on kahvia ja kaakaota. Maku on odotettua hedelmäisempi, paahteisuus ei korostu. Lievää maitohappoisuutta, jopa happamuutta. Erittäin maukasta, hiilihappotaso ja täyteläisyys hienossa balanssissa. Jälkimaku ei ole pitkä, mikään Black IPA tämä ei ole. Vakuuttavampi olut kuin Ipaattori.

Kurvin Ipaattori Vanhempi


Toissa kesänä pääsin kokeilemaan Kurvin kotipanimon tuotteita Sörnäisistä. Nyt pitkästä aikaa uusi näyte tuotantolaitoksilta. Ipaattori Vanhempi on 7,3%, ilmeisesti pantu jo syyskuun lopulla. Samea toffeen väri, vaahtoa kohtuudella, isohkoja kuplia. Tuoksussa pihkaa ja mangoa. Maku runsaan trooppisen hedelmäinen, makeahkoa ja pehmeää. Jonkinlaista kuivaa liituisuutta tulee mukaan, ehkä lievää yrttiäkin. Jälkimaku on keskikatkera, varsin pitkäkestoinen. Hiilihappotaso on kohdallaan, samoin hedelmäisyys, mutta suutuntuman lievä nihkeys, jota kuvaan liitumaiseksi tai kalkkiseksi, häiritsee kokonaisuutta.

Bruce Springsteen: The Ties That Bind: The River Collection


Pukki toi mittavan joulupaketin pari viikkoa sitten, neljä cd- ja kolme dvd-levyä. Springsteen on aiemmin julkaissut massiiviset retro-paketit 1970-luvun levyistään Born to Run ja Darkness on the Edge of Town. Nyt on vuorossa The River, tasan 35 vuotta alkuperäisen tuplalevyn ilmestymisen jälkeen.

Abiturienttitalvenani 1980-1981 olin aika lailla vieraantunut musiikista 1970-luvun alun kiinnostuspiikin jälkeen. Harrastustoiminta keskittyi lähinnä jalkapalloon ja hiihtämiseen. Vaikka olin sopivan ikäinen, punk rock meni ohi lähes kokonaan. En esimerkiksi omistanut levysoitinta, mutta nauhoitin silti ajoittain radiosta joitakin etukäteen kiinnostavilta vaikuttavia kappaleita. Springsteenin nimi oli jäänyt mieleen 1975, mutta kappaleet eivät olleet kolahtaneet, jos niitä nyt edes tuli kuultua. Uudelta River-levyltä satuin äänittämään kaksi ensimmäistä kappaletta, The Ties That Bind ja Sherry Darling. Varsinkin jälkimmäistä kuuntelin toistuvasti ja ihmettelin miten hyvältä se voi kuulostaakaan. Siitä se lähti. En voinut uskoa miten kova Cadillac Ranch oli. Mielikuvani Springsteenistä oli ollut täysin erilainen, ehkä olin niputtanut miehen johonkin Jackson Brownen lokeroon. Kuultuani Riverin nimikappaleen ja The Price You Payn alkoi Springsteenin monipuolisuus valkenemaan. The Price You Pay on mielestäni edelleen Springsteenin tuotannon kulmakiviä, melko tuntematon kappale ja varsin harvoin livenä esitetty.

Uuden paketin avaa uudelleen masteroidut levyt varsinaisesta The River -teoksesta. Pikaisella kuuntelulla en ihmeempiä parannuksia huomannut. Jotkin kappaleet tavoittavat E Street Bandin livesoundia, mutta täysin kirkkaalta suoritukselta levy ei teknisesti edelleenkään vaikuta.

1979 Springsteen sai valmiiksi The Ties That Bindiksi ristityn levyn, mutta jätti sen julkaisematta. Tarvittiin vuosi lisää studioaikaa, jotta tyydyttävä tuote syntyi. Nyt tuo 10 kappaleen levy lopulta sisältyy retro-pakettiin. Viisi kappaletta kestivät kyydissä tuplalevylle asti suunnilleen samassa muodossa. Vuoden 1979 versiot The Ties That Bindista, Hungry Heartista, The Riveristä, The Price You Paysta ja I Wanna Marry You'sta eivät tässä olennaisesti poikkea julkaistuista versioista. Stolen Carin ensimmäinen versio on pitempi ja muutenkin erilainen 1980-variaatiosta. Tämä aiempi veto julkaistiin jo 1998 Tracks-paketissa. Sen sijaan ennenkuulematon on rockabilly-versio You Can Look (But You Better Not Touch) :sta. Melko ohut soundi, kolisevan kulmikas sovitus, ei E Street Bandin yleistä pehmeyttä. Silti toimii Dave Edmunds -henkisesti, vaikka julkaistu perusrock-versio tuntuu edelleen paremmalta. To Be True julkaistiin tuoreeltaan singlen B-puolella ja päätöskappale Loose Ends Tracks-kokoelmalla. Täysin julkaisematon sävellys on kakkosbiisi Cindy. Hieman erikoinen pop-pala, masokismia tekstissä. Varsin kepeä ja julkaisemattomuus jokseenkin ymmärrettävää. Sama koskee koko levyä, laadukasta jälkeä, mutta ehkä sittenkin vaisuhko aiempiin levyihin verrattuna.

Kovempaa kamaa löytyy paketin neljänneltä levyltä, jonne on koottu muita tuplalevyltä ulosjääneitä äänityksiä. 22 biisiä, joista 11 on jo aiemmin julkaistu samassa muodossa. Hieman ihmetyttävä ratkaisu, mutta ehkä haluttiin kasata mahdollisimman kattava katsaus River-aikakauden tuotannosta. Ennen julkaistujen sarjan aloittaa majesteettinen Roulette, yksi Springsteenin uran parhaista ja mystisesti hylätty. Laadukasta kamaa muutkin biisit ovat, koko levyn päättävänä huipentumana Dave Edmundsille luovutettu kiistaton mestariteos From Small Things (Big Things One Day Come).

Neljännellä levyllä on siis 11 ennenjulkaisematonta arkistoaarretta. Meet Me in the City on isolla soundilla jyräävä suurieleinen pläjäys, ennakoi hieman Land of Hope and Dreamsia, miksei myös Radio Nowhere -kappaletta. The Man Who Got Away on heist movien Springsteen-variaatio, upeaa high-tempo rockia, vaikka tekstissä elokuvallinen samaistuminen ehkä hieman teennäistä. Little White Lies on kosketinsoitinpoppia, jotenkin onnahteleva sävellys, en oikein tykännyt. The Time That Never Was on mid-tempo soulia, hidas ja mahtipontinen.

Vahva ja synkkä Night Fire tarjoaa hieman samaa laulutyyliä kuin paljon myöhemmän Magic-levyn vihaisissa Gypsy Bikerissa tai Last to Die'ssa. Poikkeuksellisen ruudikas kitarasoolokin Night Firessa. Whitetown on keinahtelevaa poppia, episodimainen rakenneratkaisu ennakoi Nebraska-levyn joitakin kappaleita. Sama "breaking glass and running feet" -tekstipätkä kuin Night Firessa. Erittäin vaikuttavaa. CCR/swamp rock -vaikutteinen Chain Lightning tarjoaa pahaenteisen dramaattisesti rullaavaa hard rockia. Loistava biisi, levyn parhaita. Vielä parempi on Party Lights, tyypillinen Springsteen-perusteos, selvää instant-klassikkoainesta, upea sävellys, rankka teksti, helisevää rockia.

Paradise By The "C" oli mukana vuoden 1986 live-paketissa, tässä nyt studioversio. Kyseessä siis Springsteenin levytysuran ainoa instrumentaali. Clarence Clemonsin saksofonirockia parhaimmillaan Sherry Darling -tyyliin. Stray Bullet on gospelmainen pianoballadi, synkkää Morricone-vaikutelmaa. Mr. Outside päättää tämän osan, akustista kitarafolkia, kryptinen satiirinen teksti. Huh huh, näin järeää settiä siis edelleen löytyy holveista tältäkin ajanjaksolta. Näistä 11 biisistä saisi ainakin yhtä vahvan levyn kuin se 1979 julkaisematta jätetty.

DVD-osuuden avaa tuore Thom Zimnyn dokumentti Riverin valmistusvaiheista. Lyhyempi ja pintapuolisempi katsaus kuin aiempien retropakettien vastaavat filmit. Springsteen soittaa akustisella kitaralla levyn biisejä, vakuuttavaa ja intensiivistä jälkeä edelleen. Springsteenin haastatteluosuudessa korostuu paluu kantrimusiikin yhteisölliseen perintöön, oli pettynyt vuoden 1979 levyn vaisuuteen, ei tavoittanut livesoundia. The River viittaa suoraan folk rock -edeltäjiin. Springsteen halusi tehdä "noisy recordin", Dave Clark Fiven Glad All Overin ja Gary US Bondsin tyyliin. Aiemminkin todettu hämmentävä tieto on Hungry Heartin kirjoittaminen Ramones-keikan jälkitunnelmissa kunnianosoituksena. Out in the Street kiteyttää yhden levyn teemoista, Friday on My Mind -tyyliä, niin kuin kappaleen tekstissäkin viitataan. Ja olisihan Roulette pitänyt levyllä olla Brucenkin mielestä, vaikkapa Crush On You'n tilalla.

Paketin huipentaa livetaltiointi marraskuun viidenneltä päivältä 1980, Arizona State Universityn halli, Phoenixin viereisessä Tempen yliopistokaupungissa. Keikka on Springsteenin ja E Street Bandin uran legendaarisimpia. Hämmästyttävää, että näin laadukasta ja aiemmin julkaisematonta filmiä on tarjolla. 31-vuotias Springsteen oli elämänsä kunnossa ja bändi oli klassisimmassa kokoonpanossaan Clarence Clemons, Danny Federici, Roy Bittan, Max Weinberg, Garry Tallent, Steve Van Zandt. Materiaalia oli nyt tarpeeksi erittäin monipuoliseen settiin. Koko konsertti ei ole mukana, peräti 10 biisiä puuttuu, syytä ei kerrota. Tuskin tilan puute, ilmeisesti kuvan ja/tai äänen laatu ei ole ollut riittävä. Poisjääneet ovat täysin keskeisintä kamaa: Darkness on the Edge of Town, Independence Day, Factory, Racing the Street, Candy's Room, The Ties That Bind, Stolen Car, Wreck on the Highway, Point Blank, Backstreets.

Konsertti käynnistyy hirvittävällä intensiteetillä, Born to Run ja Prove It All Night. Springsteen soittaa itse kitarasoolot ja Clemonsin foni on suuremmassa roolissa kuin myöhempinä vuosina. Springsteen hyppää yleisön kannateltavaksi jo kolmannessa Tenth Avenue Freeze-Outissa. Pikkuhousut lentää lavalle Two Heartsin aikana. Erityisen kuohkea versio Out in the Streetistä. Tämähän on se kuuluisa keikka, jossa Badlandsin alussa Springsteen kommentoi edellisillan presidentinvaalien tulosta pelottavaksi.

Klassisella kaudellaan Springsteen piti tauon keikoillaan noin puolentoista tunnin kohdalla. Tauon jälkeen upea boom-boom -henkinen Chuck Berryn No Money Down -johdatus Cadillac Ranchiin. Samantyyppinen Here She Comes -intro saattelee yllättävän onnistuneeseen I Wanna Marry You'un. Riverin jytäbiiseistä Ramrod jyrää koviten. Drive All Nightin paisuttelusta en ole koskaan tykännyt, mutta tässä livenä sekin toimii. Rosalita/Jungleland/Detroit Medley -päätös on tuttua jälkeä myöhemmiltäkin vuosilta, mutta alkuperäinen energialataus on ainutlaatuista. Tämä saattaa olla vakuuttavin kuvatallenne Springsteenin legendaarisesta livekunnosta.

Paketin päättää puolen tunnin pätkä River-kiertueen harjoituksista. Hauska nähdä, miten erilaisella asenteella vedetään ilman yleisöä. Näyttää enemmän työnteolta kuin livetilanteen hurmioituneelta riitiltä. Silti hyvää otetta Ramrodin ja Sherry Darlingin tapaisissa menopaloissa, jälkimmäisessä jotain calypso-mausteitakin. Paketissa on myös massiivinen kuvateos levyn ja kiertueen ajoilta, mukana myös aikalaiskriitikoiden arvioita Mikal Gilmoren perusteellisemman johdatustekstin ohella.

Kokonaisuutena ei ehkä niin huikea paketti kuin edellinen Promise-boksi, mutta pureskeltavaa tässä riittää koko talveksi. Suunnitelmissa lienee jatkaa holvien kaivamista, ainakin Born in the USA -äänityksissä on materiaalia. Ehkäpä Nebraskan alkuperäinen kasettidemo julkaistaan vielä sellaisenaan?

lauantai 19. joulukuuta 2015

Hiisi Herraskainen IPA

Jyväskyläläisen uutuuden nimessä on yksinkertaisesti IPA, mutta jo ensimmäinen nuuhkaisu kertoo jostain muusta(kin). Belgihiivan tuoksu on ilmeinen, jopa funkahtavasti. Maussa on edelleen belgivetoa, hedelmää reilusti, yrttistä pippuria, jälkimaussa mukavasti katkeroakin. Hiiva näyttää olevan brettasekoitus, happamuus on tietysti selvää, mutta ei hallitsevaa. Tätä voisi luulla hop-saisoniksikin. 7,5%, eli aika lähellä esim. Sonnisaaren Sylvian Joulua. Humalalajit ovat ehdotonta jenkkieliittiä, Citra, Simcoe ja Centennial. Hienoa jälkeä Hiideltä, mutta ehkä IPA-termin lisääminen tällaisen oluen nimeen on harhaanjohtavaa. Black Door, 18.12.2015.

Highland Park tasting @ Punavuoren Ahven




Lievän tauon jälkeen seuraamassa viskiprofeetta Jarkko Nikkasen show'ta, vieläpä evankelistan itsensä kutsumana. Ardbegin lähettiläänä tunnetuksi tullut Nikkanen on vaihtanut isommalle areenalle n. 20 tislaamoa isännöimän Edringtonin leipiin, mutta pelipaikkana oli edelleen Punavuoren Ahvenen vihreä Ardbeg-huone. 

Käsittelyssä 5+1 Orkney-viskiä: 10, 12, Dark Origins, 15 (Nikkasen henkilökohtaisesta kätköstä), 18 ja 21. Sherrytynnyrikamaa kaikki tyynni, Highland Park hamuaa 10% Britanniaan saapuvista espanjalaisista sherrytammitynnyreistä. 80% vie Macallan. Highland Park oli yksi ehdottomista suosikeistani viskiruuhkavuosinani ja tuntuu edelleen säilyttäneen korkean laatunsa. Eroja näiden yksilöiden joukkoon syntyy iän ohella tammen alkuperästä (espanjalaiset käyttävät myös amerikkalaista tammea, ehkä Missourista, koska Nikkanen mainitsi useamman kerran tämän valtion) ja tynnyrien käyttökerroista. Varsin hienovaraisia erot silti ovat, hedelmäisyys, pippurisuus ja kermainen täyteläisyys aina korostuvat puoleen tai toiseen. Dark Origins on Nikkasen mukaan 11-15 -vuotias, tämä viski ehkä erottui joukosta korkeammalla profiilillaan. Muuten tasapainoisuus ja ehkä hieman tylsäkin laadukkuus hallitsee, taas tulee mieleen mersulla ajelu. Upeaahan se on, mutta välillä kaipaa Lamborghinia tai Ladaa. Tai ehkä nyt Ladaa ei sentään.  


Väkeä oli huone pullollaan ja aktiivista keskustelua syntyi ilahduttavasti. Viskiä tulee edelleen varsin harvoin juotua, mutta nämä sosiaaliset maistelutilaisuudet ovat kyllä erityisen antoisia. Samaa mieltä oli paikalle houkuttelemani kollegani, joka yritti hiostaa Nikkasta epäilevillä kysymyksillään. Vanhana kettuna Nikkanen ketterästi napsi vastaukset kasaan.

torstai 17. joulukuuta 2015

Mikkeller Beer Geek Dessert

Paksumpaa mönjää Mikkelleriltä, viskositeetti lähes ryömivää pullosta lasiin. 11%, oatmeal stout with cocoa and vanilla, Stavangerissa tehty. Tuoksussa vanilja löyhkää voimakkaasti. Maku on mausteisen vaniljainen, hyvin makea. Jälkimakuakin yllättäen irtoaa, lievää katkeruutta on mukana. Selvästi edellistä Crooked Moonia monimuotoisempi ja muutenkin mielenkiintoisempi. Alkoholi peittyy hyvin, mikä nyt tietysti on perusedellytys tällaisissa tuotteissa. En muista Alkon hintaa tälle, mutta vastinetta löytyy. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko. 

Tämä on sivumennen sanoen blogin tuhannes postaus tänä vuonna. Uusi vuosiennätys. Ehkä löysään jatkossa tahtia, ehkä en. 

Mikkeller Crooked Moon Tattoo Stockholm

Join pari vuotta sitten Mikkellerin Crooked Moon Tattoo dIPAn. Nyt tarjolla samalla nimellä Tukholma-stoutia viikunoilla, 8%, hyvin paahteinen ja kahvinen, maitoisuuttakin. Erittäin pehmeää ja täyteläistä, mutta liikaa makeutta tässäkin on. En tiedä viikunan makua, mutta mitään yllättävää en oluen mausta löydä. Perussettiä skandistouteissa. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.

Munkebo Alstærk Bourbon

Tanskasta skottialea englantilaishumalilla, bourbon-tynnyrissä kypsytetty. Puinen alkoholinen tuoksu. Tammi tuntuu heti makeassa maussa, hyvin siirappista. Jälkimaku hyvin tyhjä. Viinainen, puinen ja makea, ei minulle tarkoitettu olut. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.

O'so Lupulin Maximus


Uusi panimo itselleni Ploverin kylästä Keski-Wisconsinista, keskilännen kiertueellani 2010 ajelin noin 10 km päästä ohi. Imperial pale ale, 9,1%. Samea keskiruskea olut, tuoksussa pihkaa ja trooppista hedelmää. Maussa samoja aineksia ja myös toffeista karamellia. Pullossa yllättäen mukana humalakäpyjä kaksi kappaletta. Baarimestari ilmeisesti varoitti asiasta, mutta en saanut kommentista selvää. Asia mainitaan etiketissäkin. Säikähdin aika lailla, kun pääsi yllättämään noin kolmannella hörpyllä ylähuulikosketuksena. En muista ennen vastaavaan törmänneeni. Humalan aromia riittää, hyvä juotavuus, mutta oluen runko on yllättävän kepeä. Katkeruuskin alempaa keskitasoa. Kuikka, 16.12.2015.

Gogol & Šostakovitš & Stein: Nenä

Harvinainen vierailu Kansallisoopperassa. Olen käynyt paikalla kerran aikaisemmin, joskus 90-luvulla Finnairin lentolipun kylkiäisenä oli pääsylippu illan esitykseen. Se oli pienimuotoinen konsertti, nyt kyseessä täysimittainen ooppera. Aiemmin istuin permannolla, nyt korkealla kolmannella parvella. Ulkopuolelta lähinnä siperialaista kasvihuonetta muistuttava pytinki on sisältä varsin vaikuttava, varsinkin korkealta katsottuna. Istuin kaiteen takana ja jopa lievää huimausefektiä syntyi. Esityslava oli jyrkästi alaviistoon ja moniteholinsseillä se osui normaaliasennossa lukuosaan, joten katsomiskokemus leuka rinnassa ei ollut täysin optimaalinen.

Teoksen pohjana oli siis juuri lukemani Gogolin novelli, musiikki Šostakovitšin, ohjaus saksalaisen Peter Steinin, Zürichin oopperan tuotantoa, esityskieli venäjä. Olen nähnyt oopperaelokuvia, esim. Ingmar Bergmanin Taikahuilun ja Joseph Loseyn Don Giovannin, mutta tämä oli itselleni ensimmäinen live-esitys. Tarina noudatteli varsin tarkkaan Gogolin tekstiä, mutta esim. väliajan jälkeen mukana oli laajennettuakin materiaalia. Absurdius ja hauskuus välittyivät aika hyvin esityksestäkin. Musiikista en paljoa osaa sanoa, olen joskus 80-luvulla kuunnellut paneutuneestikin Šostakovitšia ja aika samanlaiselta kuulosti. Teatteripuolesta en myöskään osaa erityisempää kommentoida. Elokuva- ja rock-ihmisenä kokonaisuus jäi kuitenkin varsin etäiseksi, ei samanlaista intensiteettiä kuin näissä alemmissa taiteissa parhaimmillaan on.

Korkeakulttuurin temppelin juomatarjonta oli sivumennen sanottuna poikkeuksellisen rahvaanomaisen sivistymätöntä. En huomannut tarjonnassa yhtään olutta ja ainoa viski oli lähinnä ruuanlaittoon (liekitykseen) soveltuva Johnnie Walker Red Label.

tiistai 15. joulukuuta 2015

Top Fuel Lab Genious Porter

Lohjalaisen panimon pari ensimmäistä olutta eivät vielä aivan vakuuttaneet, mutta nyt löysin panimon porteria monopolin lippulaivamyymälästä. 7,4%, beige vaahto suurehkoilla kuplilla. Ei täysin mustaa, tumman ruskeaa. Tuoksussa tummaa suklaata, maku on täyteläisen paahteinen, enemmän kahvinen kuin suklainen. Jälkimaussa häivähdys katkeruutta. Varsin yksioikoinen, mutta puhdaspiirteinen porter. Ilmeisesti aiemmin tarjolla on ollut 6,8-prosenttinen versio. Selvästi tyylikkäin panimon tuotteista toistaiseksi. Lämmetessä karamellia tulee sekaan ja fiilis hieman laskee, mutta ei kohtuuttomasti. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.

maanantai 14. joulukuuta 2015

Train Station Shipfaced IPA

Alko on ilahduttavasti herännyt Ruotsissa riehuvaan oluthurmokseen ja hankkinut pari olutta Knivstasta, Arlandan ja Uppsalan välimaastosta. Train Station on tosin ainakin aluksi käkipanija, jonka pesä on löytynyt Västeråsin Coppersmithista. Jos oluen nimi on väännös shitfaced -kännäystermistä, niin melko puberteettisesti ollaan liikkeellä. Etiketin mukaan asialla biokemisti, insinööri ja mainosten kyhääjä. IPAssa vahvuutta tasaraha 7,0%. Samea kermatoffeen väri, tuoksussa raikasta makeahkoa sitrusta. Maku on pehmeän hedelmäinen, hyvin vähän hiilihappoa, ehkä liian makea runko, mutta jälkimaku on mukavan katkera. Ihan kiva, mutta hieman kuivempi kokonaisvaikutelma saisi olla. Mitään omaperäisyyttä ei myöskään havaittavissa. Nyt on tultu jo siihen, että 90-luvun länsirannikon perus-IPA ei sinällään vakuuta, jos se ei ole poikkeuksellisen täydelliseksi hiottu. Etiketissä hilpeän BrewDog-henkisesti lause "this beer is not lagom". Ikävä kyllä tämä on täydellisen keskiluokkainen ruotsalainen lagom-IPA. Lupaavaa jälkeä joka tapauksessa. Ostopaikka Helsinki, Harjun Alko.

Hiisi Wahwa-Kahwi

Olen viime aikoina usein kääntynyt kannoillani Villin Wäinön portailla, tarjolla ei ole ollut mielenkiintoista tavaraa ja paikan ilmapiiri ei oikein ole minun makuun. Nyt astelin kuitenkin tiskille asti, koska baariin on tiettävästi saapunut 80 litraa Sonnisaaren Kulkusia. Sitä nyt ei vielä ollut tarjolla, mutta jyväskyläläistä maitostoutia kuitenkin, 7,5%. Hiisi on onnistunut stouteissaan ja mielenkiintoista tavaraa nytkin tarjolla. Maitokahvinen olut kyseessä, yllättävää makeutta suutuntumassa, ehkä kermaisuuttakin. Mutta Teerenpelin tavoin kuohkeus ja pehmeys uupuvat, real ale -käsittely purisi tähän ongelmaan. Jälkimaku on olemassa, mutta turhan ujona. Villi Wäinö, 14.12.2015. 

Teerenpeli Julmajuho

Lahtelaiselta pitkän linjan käsityöpanimolta savuporteria, 7,2%. Maku on salmiakkisen tervainen pikemmin kuin savuinen. Kylmää vielä, kuohkeus ja pehmeys puuttuu. Nihkeä esanssisuus peittää maltaan hohtoa. En tykännyt, ehkä olisi kannattanut ottaa Kampin baarin olutneuvoshanassa ollut mild. Varsin salamyhkäisesti baarissa piilotellaan tämän vaihtuvan hanan identiteettiä. Sitä ei kerrota hanalätkässä tai liitutaululla, henkilökunta kertoo jos asiakas älyää kysyä. Teerenpeli, 14.12.2015. 

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Thornbridge Eikenboom

Derbyshirestä Belgian Dark, 7,4%. Happamuutta yllättäen tuoksussa, sama tuntuma maussakin ja samanlaisella etikkaisuudella kuin pilalle menneessä riilissä. Ehkä kuitenkin kyseessä on tavoiteltu brettainen satulahiki. Muuten tarjolla makeaa hedelmäisyyttä, joulumausteista piparia taustalla, tai sitten adventtikonteksti sekoittaa aisteja. Harmittavaa päättää sunnuntainen improvisoitu sessio näin epämiellyttävään olueen, mutta elämähän on narttu ja sitten kuolet. Kitty's, 13.12.2015. 

Ugly Duck Hop Devil


IPA-tarjonta ei ole tyystin hiipunut Helsingin keskustasta, tanskalaisbaarissa hanassa humalapaholaista, varmaan taas Indslevillä tehtyä, 7,5%. Kypsää pehmeää trooppista hedelmää tuoksussa. Maussa ehkä liikaa hiilihappoa, myös karamellia. Hedelmä säilyy silti hallitsevana. Katkeruutta on, mutta brittityylisen kapeana norona. Ei mikään ihannetapaus, mutta olosuhteisiin nähden silti ihan kelvollista kamaa. Ølhus København, 13.12.2015.

Nøgne Ø Kissmeyer Naked Kiss

En nyt tietenkään voinut Punavuoresta poistua pelkän Sonnisaaren juotuani, joten siirryin Viiskulman skottibaariin. Tarjonnassa yllättävän mielenkiinnotonta kamaa, joten päädyin vieraslistan vahvimpaan hanaolueen, norjalais-tanskalaiseen suudelmaan. 11,5%, vahvaa sherryä, puista tammea, kerosiinia, soijakastiketta. Mustaherukkalisä kyllä tuntuu happamana marjaisuutena, ei maltaan tai humalan makua. Ei siis olutmielessä millään tavalla mielenkiintoinen, mutta ei juomana vastenmielinenkään. BrewDog, 13.12.2015. 

Sonnisaari Sylvian Jouluolut


Yleensä olen Helsingissä viettänyt sunnuntaisin hiljaiseloa, mutta nyt täytyi ponnahtaa adventtisohjoiseen Punavuoreen, kun huomasin osaomistamani Sonnisaari-panimon jouluoluen saapuneen Ahvenen hanaan. Kyseessä ns. hop-saison, voimakkaasti humaloitu belgiolut, 8%. Pippurista trooppista hedelmää, hyvä juotavuus, vaikka belgihiiva itseäni aina hieman lähtökohtaisesti tökkiikin. Tiukka katkeruus, todella pitkään kestävästi. Bruuveri on tehnyt aika samantyylisiä vahvasti humaloituja saisoneja. Kun nykyään harvoin tulee sunnuntaina baarissa käytyä, niin kylläpä oli havaittavasti huonokuntoista porukkaa liikkeellä, lähes väisteltäväksi tilanteeksi asti. Mutta itse juoma oli Sonnisaaren tasapainoisimpia oluita toistaiseksi. Punavuoren Ahven, 13.12.2015.

Richard Quine: Drive a Crooked Road

Varsin anonyymin Hollywood-puurtajan Richard Quinen CV:ssä on kaksi hyvämaineista film noiria vuodelta 1954, Pushover ja Drive a Crooked Road. Molempia olen kiivaasti yrittänyt nähdä luettuani 1982 Matti Salon definitiivisen noir-teoksen Seinä vastassa, huonolla menestyksellä. Nyt sain käsiini espanjalaisen DVD:n jälkimmäisestä, onneksi mukana myös alkuperäinen dubbaamaton soundtrack. Merkillinen tapaus, kirjoittajana myöhemmin mainetta niittänyt Blake Edwards ja pääroolissa uunotettavana luuserina diminutiivinen Mickey Rooney kilpa-ajaja-mekaanikkona. Alkupuolen autokorjaamokohtaus on lähes identtinen Bruce Springsteenin I'm on Fire -musiikkivideon kanssa, ohjaaja John Sayles on taatusti kopioinut sen tästä leffasta. Kohtalokkaana naisena todella kaunis ukrainalais-kanadalainen Dianne Foster (alk. Olga Laruska), johon en muista aiemmin törmänneeni. Samaa tyyliä kuin Ava Gardnerissa, joka tunnetusti oli Rooneyn ensimmäinen vaimo. Jännite kiristyy hitaasti Fosterin vietellessä Rooneya ja katsoja on epämukavasti täydellisen varma, että tämä ei voi päättyä hyvin. Heist movieksi sitten tarina näyttää kääntyvän, mutta itse ryöstö ohitetaan nopeasti ennen näyttävää pakoajoa vuoristoisilla pikkuteillä. Loppuhuipennus Malibun rannalla tuo mieleen vuotta myöhemmän Kiss Me Deadlyn etäisesti. Hallittu tiheä noirahtava melodraama, vaikka ei ehkä sisälläkään aivan parhaiden leffojen tiukimpia käännöksiä. Pääpari onnistuu loistavasti ja hienoa tukea tulee Jack Kellyltä ja stubbsterimaisesti hampaitaan esittelevältä Kevin McCarthylta.

Robert Montgomery: Ride the Pink Horse

Näyttelijänä paremmin tunnettu Robert Montgomery ohjasi kaksi kovamaineista film noiria, joista subjektiivista kameraa kokeillut aliarvostettu Chandler-tulkinta The Lady in the Lake on pitkään ollut suosikkejani. In a Lonely Placen kirjoittajan Dorothy B. Hughesin romaaniin perustuvaa Ride the Pink Horsea en ole aiemmin onnistunut näkemään huolimatta yli 30-vuotisesta sitkeästä etsinnästä. Tämäntasoisten noir-klassikkojen ensimmäinen katselu on nykyään niin harvinaista herkkua, että pulssi kohoaa väistämättä. Tietysti odotuksetkin samalla.

New Mexicon pikkukaupungissa (kuvattu Taosissa ja Santa Fessa) fiestan aikaan tapahtuva tarina nähdään tälläkin kertaa pääosaa vetävän Montgomeryn näkökulmasta, ei kuitenkaan niin subjektiivisesti että Montgomeryn naama näkyisi vain peilistä kuten Chandler-leffassa. Varsin yksinkertainen kostotarina, jossa noirin tuttuja henkilöhahmoja kaikissa positioissa. Avaus on lähes melvilleläinen, vakavailmeinen pidäteltyä raivoa huokuva sotaveteraani Montgomery saapuu käpykylään harmaassa puvussa Greyhoundilla puhumatta mitään moneen minuuttiin. 18-vuotias Wanda Hendrix on nätti kilttinä intiaanityttönä, mutta Andrea King femme fatalena jättää vähän toivomisen varaa. Hämmentävän väkivaltaisia kohtauksia 1947 valmistuneessa koko ajan yöllä rullaavassa tarinassa on. Loppukin on kompromissiton, yllättävää kyllä. Russell Metty kuvaajana, Hecht ja Lederer skenaristeina, lopputulos on upeaa, vaikka ei ehkä aivan noirin suurimpien mestariteosten tasolle kohoavaa kamaa. Sääli, että Montgomeryn ohjaajaura käytännössä tyssäsi tähän.

Otto Preminger: The Man With the Golden Arm

Näin tämän Premingerin noirahtavan Chicago-huumemelodraaman pari kertaa 1980-luvulla eikä erityisemmin kolahtanut. Ei tehnyt sitä nytkään, vuonna 1955 valmistuneelta noirilta voisi odottaa realistisempaa otetta kuin mihin tämä pystyy. Studiokuvaus on poikkeuksellisen kömpelöä. Sinatra on pääroolissa hyvä, mutta täysin katu-uskottava ei suoritus ole. Aiemmin rooliin kaavailtu John Garfield olisi ollut parempi valinta hengissä ollessaan. Eleanor Parker ja Kim Novak ovat liian nättejä näin rosoiseen kontekstiin. Ehkä kokonaisuus nyt nähtynä on silti hieman muistikuvia vaikuttavampi. Sinatran roolihahmon nimi on Frankie Machine, en muistanut sitä kun luin muutama vuosi sitten Don Winslow'n mahtavan The Winter of Frankie Machine -romaanin. Suora viittaus tietysti Winslow'lta.

lauantai 12. joulukuuta 2015

Hiisi Donut Island Magyar Árpa Bor

Varsin tummaa barleywinea, 10,5%. Hedelmäkaramellinen tuoksu, maku makean karamellinen, todella makea. Lievää hedelmää taustalla, mutta sokerinen makeus hallitsee. Alkoholi peittyy imelään siirappiseen makeuteen. Joko mainitsin oluen makeuden, se tässä häiritsee. Ehkä tämän vuoden imelin olut. Mika Oksanen tekee mitä haluaa, mutta tällä kertaa en itse tätä halua, koska en tykkää makeista oluista. Black Door, 12.12.2015.

Pollyanna Eleanor Porter

Illan porter-teema jatkuu, nyt tarjolla kamaa Illinois'sta. 6,8%, tämä on hyvin makeaa, maltaisuus pinnalla. Ei oikein puhtaaltakaan tunnu, aika karkea, en tykännyt. Illan kovassa porter-tarjonnassa jäi pahasti jalkoihin. Taustalla hauska sanaleikki, Eleanor Porter -niminen kirjailija on tehnyt Pollyanna-tyttökirjoja. Tyttökirja voi olla nykyään epäkorrekti termi, mutta itse en entisenä ei-tyttönä kuitenkaan Pollyanna-kirjoja tunne. Tommyknocker, 12.12.2015.