lauantai 31. joulukuuta 2016

Orval

Join Orvalia ensi kerran joskus 1990-luvulla, ehkä Belgiassa tai Hollannissa, ehkä jossain Helsingin ns. kalaravintoloista, esim. Tennispalatsin Vastarannan Kiiskessä. Kiiskessä työskennellyt Kai Tukiainen perusti 1997 Kaisaniemeen Kaisla-nimisen olutravintolan. Omistaja on sittemmin vaihtunut, mutta Kaisla on siis historiansakin takia sovelias miljöö aloittamaan tämän Orval-tarinan. Sovelias se on ennen kaikkea tietysti siksi, että baarissa oli Orvalia tarjolla. Tässä on kyseessä suomalaisten olutbloggaajien yhteispostaus, samaan aikaan samasta aiheesta. Vuosi sittenhän voimat yhdistettiin ensimmäisen kerran Koffin Porterin merkeissä. Tämä on samalla blogin tuhannes postaus tänä vuonna. 

Orval tarkoittaa kultaista laaksoa. Legendan mukaan seudulla sekoillut prinsessa hukkasi sormuksen laakson järveen ja rukoili korkeammilta voimilta apua. Jos sormus palautuisi, niin hän perustaisi munkkiluostarin. Eiköhän taimen noussut pintaan sormus suussaan, kuten oluen etiketissä nähdään. Fast-forward muutamia satoja vuosia, kyseinen trappistiluostari syvällä Belgian Ardenneilla on valmistanut olutta, ja vain tätä yhtä olutta, vuodesta 1931.

Ensitapaamisen jälkeen olen juonut vuosien varrella Orvalia tasaiseen tahtiin. Viimeksi baarissa varmaankin Oulun Oluthuone Leskisessä. Leskisen päivystävä merisota-asiantuntija on myös belgiolutkonnossööri ja hänellä on viikonloppuisin tilaisuuden tullen tapana järjestää henkilökohtainen keilausturnaus, jossa tavoitteena on ns. täyskaato. Siis kymmenen Orvalia samassa sessiossa. Orvalin omintakeinen pullohan muistuttaa keilaa. Suoritin silloin tällöin muutaman paikkoheiton hänen seurassaan. 

Siis Kaisla, aika oli maanantai 19.12.2016 klo 17:30, kiersin Black Doorin hodarien syönnin jälkeen Kaislan alkuperäiselle vanhalle puolelle Vilhonkadulle. Olin huomannut Untappdista jonkun kiskoneen Orvalia baarissa pari päivää aiemmin.  Vaikka Orval on mahdollisimman suuri olutklassikko, niin ei sitä kovin monessa Helsingin baarissa ole myynnissä. Kaislasta sitä löytyi liitutaulunkin mukaan ja baarimestaritar vahvisti asian tehtyäni tilauksen. Hän tiedusteli kaataessa hiivan annostusta, pyysin jättämään pulloon. 8,90€ ja nimikkolasikin löytyi. 



Siirryin vakiopöytääni ovesta vasemmalle, matalan väliseinän viereen. Orval-yksilö pullotettu 29/03/2016, 6,9%. Alkoholipitoisuus oli ensimmäinen yllätys, muistiini on hyvin jäänyt Orvalin vahvuudeksi 6,2%. Jossain vaiheessa etikettiä on siis muutettu, netissäkin oluen vahvuus on useassa lähteessä 6,2%. Siellä mainitaan pullotusvahvuuden olevan 5,2%, josta se voi nousta 7,2:een. Pulloon lisätään brettanomyces-hiivaa ja kandisokeria, joten Orvalin lopullinen vahvuus ei ole yksiselitteinen. 


Pienikuplainen ohut vaahto. Meripihkainen väri, hämärässä lievästi samealta näyttävä ulkonäkö. Tuoksussa selvää funkya brettaa, vaikka laakeasta gobletista olikin vaikea saada tuoksuja irti. Kuivahumaloinnin aromeja en oikein löytänyt. Oluen humalat ovat Hallertau, Styrian Goldings ja Strisselspalt.  Maku pehmeän hedelmäinen, yllättävän ohut. Nykyään näin vahvalta oluelta voisi odottaa täydempää suutuntumaa. Hiilihappoa oli ehkä hieman liikaa. Happamuus tai brettainen funkisuus hyvin heiveröistä, mutta silti tuntuvaa. Belgihiivan esterit vieläkin hillitymmällä tasolla. Peräkärry löytyi, mutta muistikuvissa katkeruutta oli enemmän. Lämmetessä brettaisuus lisääntyi. Kun tyhjensin pullon kokonaan lasiin, tuoksuun tuli lisää satulanahkaa. Kuivaa hedelmäistä otetta, ehkä hieman mantelipähkinänkin vivahteita. Pullo tuntui yllättävän riittoisalta. 

Viereisen pöydän Sari-niminen daami tilasi myös Orvalia. En tiennyt tässä vaiheessa leidin nimeä, mutta hän tuli myöhemmin toisen Orvalinsa aikana puheille. Näinkin voi Orvalin parissa käydä.


Edellisenä viikonloppuna satuin mainitsemaan Stadin Panimon Timo Konttiselle tästä Orval-hankkeesta, Konttisen yritysryppääseen kuuluva Ultimatorhan on Orvalin maahantuoja. Hän totesi kellarissaan olevan joitakin vanhoja Orval-pulloja ja tarjoutui luovuttamaan yhden vertailuaineistoksi tähän saagaan. Mahtava juttu, koska en harrasta oluiden kypsyttämistä ollenkaan. Emme saaneet sittemmin luovutusaikatauluja täsmäämään, mutta Timo vei vakoiluelokuvien tyyliin oluen maanantain alkuillasta Tommyknockerin baarimestarin säilytykseen, josta sen poimin kaulukset pystyssä muutama tunti myöhemmin, kiitoksia joululahjasta.

Siirrytään seuraavaan päivään, tiistai-ilta 20.12.2016 kotioloissa Vallilassa. Tarkoitus oli verrata Timon vuoden 2009 Orvalia edellisellä viikolla Arabian Alkosta ostamaani tuoreeseen yksilöön. Orvalia on siis tällä hetkellä Alkon perusvalikoimassa, mutta käytännössä sitä ei ole läheskään kaikissa myymälöissä. 

Timo Konttisen Orval oli pullotettu 29/04/2009 ja alkoholipitoisuudeksi merkitty 6,2%. Ehkä hieman tummempi väri, hyvin hapan tuoksu, maakellaria, hevoshikeä, nahkaista vanhaa kellonranneketta. Kohtuullisesti hiilihappoa, hillitty hedelmäisyys, funkisuutta selvästi, mutta aika kepeästi kuitenkin. Katkeruus oli heikentynyt. Ehkä jo yli-ikäistä seniiliyttä, yllättävän vähän brettaisuutta, ehkä hiivalta oli jo aikaa sitten loppunut syöminen ja käymisaromit olivat ehtineet hiipua pois. Yllättävän samantyyppinen siis tuoreen kaman kanssa. Ja täysin kunnossa seitsemän ja puolen vuoden jälkeen, ei mitään tunkkaisuutta tai tapettipahvia

Arabian uusi pullo oli edellispäivän Kaislan yksilöä uudempi, pullotettu 31/08/2016, tämäkin 6,9%. Paljon enemmän vaahtoa kuin vanhassa juomassa, tuoksu miedompi, hedelmäinen. Paljon hiilihappoa, kuivaa hedelmää, katkeruutta oli perätilassa. Muistutti tietysti hyvin paljon Kaislan yksilöä. Maun puolesta juotavuus oli hyvää, mutta henkilökohtaisesti hiilihappoisuus hidasti dokausta. Pähkinäisyyteen huomio kiinnittyi nytkin, yllättävän brittityyliseltä tuntui

Yllättävän pienet erot siis, mutta oma preferenssi kaartui tuoreen Orvalin puoleen. Ikäännytys, ainakaan näin pitkään kestäneenä, ei tunnu tuovan mitään oleellista lisäarvoa. Kokonaisuutena fiilis oli lievästi alavireinen. Ei Orval niin hyvältä tuntunut kuin muistelin ja odotinkin. Ehkä joulunalusviikko ei ollut oikea hetki Orvalille. Ehkä olen siirtänyt omia makuihanteita liian kauas näin hienopiirteisestä oluesta. Joidenkin mielestä Orval on kesytetty aikaisemmasta loistostaan, ehkä siinä on perää
 

Sitaattihan on tunnetusti älyn näppärä jatke, joten otetaan lopuksi top-3 Orval-kommentit alan kovimmilta kasvoilta.
"As bitter as decency will allow, God's home-brew", Tim Webb
"One brewery, one name, one beer", Joris Pattyn
"Ulostaa nahkasatulaista makuaan seksisukkulassa", Harri Metsäjoki 

Linkit muiden bloggaajien Orval-tarinoihin:

Beerspectives
Bisseparoni
Brewniverse
Bönthöö Bönthöö
Every Beer I Take
Hankala asiakas
Humalablogi
Huurteinen
Jaskan Kaljat
Kaunis Humala
Keikyblogi
Loppasuut
Musamiehen Oluet
Mushimalt
Olutkoira
Oluttoverit
Pari sanaa oluesta
Pullollinen
Punavuori Gourmet
Reittausblogi
Tuopillinen
Tuopin Ääressä
Tyttö ja Tuoppi
Viinihullun päiväkirja
Ölmönger
 



perjantai 30. joulukuuta 2016

Cloudwater DIPA v10

Toinen Cloudwater-kokeilu, lakonisesti nimetty tupla-IPA. Sydän vuotaa verta, että olen missannut yhdeksän aikaisempaa versiota. 9,0%, sama CO2-ekstrakti katkerona, aromissa Nelson Sauvin, Citra, Centennial, Vic's Secret, Motueka, Mosaic. Tässäkin siis genetiivi Vic Secret -humalan nimeämisessä, Cloudwaterin tyypit ovat ehkä liikaa alusvaatemallisto Victoria's Secretin lumoissa. Mukana myös kauraa. Tämä on äärimmäisen tuore, pullotettu 081216. 

Taas hyvin samea olut, vaahto hieman ohuempaa kuin Mosaic-IPAssa. Tuoksu taas hyvin sitruksinen, ei ehkä aivan samaa intensiivisyyttä. Maku on perussitruksinen, hyvä hiilihappotaso, nyt ei karviaismarjaa, ehkä hieman makeutta nyt enemmän. Ei kuitenkaan karamellitasolle asti. Sonnisaaren Harri Vaarala joi tätä äsken hanasta Lontoossa, muuten hyvä, mutta ei tarpeeksi katkeruutta. Ehkä näin on, peräkärry ei ole raskas, mutta melko kauas ulottuva silti. Äärimmäisen hallittu olut, yllättävän samanlainen kuin paljon kevyempi perus-IPA, talon maku jo heti havaittavissa. Ei niin raikas ja miellyttävä, mutta äärimmäisen nautinnollinen tämäkin. Tämän panimon tuotteita pitää selvästikin saada ehdottomasti lisää. Ostopaikka EU.
 

Cloudwater Autumn Winter 2016 IPA Mosaic Exp 431

Ensitutustuminen kovamaineiseen Manchesterin panimoon. Oluen nimeäminen Kernel-tyyliä, etiketissä tarkat raaka-ainetiedot. Katkerohumalana hieman hilpeästi Pilgrim Alpha CO2 Extract, aromeissa nimen mukaisesti Mosaic ja Exp 431 sekä myös Vic's (sic!) Secret ja Motueka. 6,5%.

Hyvin samea keltainen väri, normaali IPA-vaahto. Erittäin intensiivinen mehuisen trooppis-hedelmäinen, lievästi hapan tuoksu. Maku karviaismarjainen, hieman makea, hyvin vähähiilihappoinen, ei niin hedelmäinen kuin tuoksu lupasi. Silti miellyttävä, ei yrttejä tai tunkkaisuutta. Sitrus hallitsee loppujen lopuksi suutuntumaa appelsiinimaisen pehmeästi. Mallasrunko kohtuutukeva ja peräkärrykin löytyy, vaikka hieman pelkäsin sen puuttumista. Katkeruus on keskitasoa ja mukavan laajarunkoinen. Jopa tuoreuskin hyvää, vaikka ei varmaan enää parhaassa iskussaan. Tai parhaassa ja parhaassa, pullotettu 291116, joten ei hätää. Pullossa myös teksti "hops fade fast - fresher is better". Hyvin tasapainoinen, erinomainen juotavuus, selvästi vuoden parhaita oluita, vaikka kilpailijoita on jo ehtinyt kerääntyä. Yksinkertaisesti maistuu erittäin hyvältä. Ostopaikka EU.

Alfred Hitchcock: Vertigo

Syksyllä 1983 Alfred Hitchcockin Vertigolla oli niin myyttinen maine, että sitä on nykyään vaikea käsittää. Kukaan ei ollut nähnyt sitä kymmeneen vuoteen, koska se oli 1973 vedetty levityksestä sopimusriitojen vuoksi, yhdessä Rear Window'n ja kolmen vähäpätöisemmän Hitchcock-leffan kanssa. Sight & Sound -lehti järjestää 10 vuoden välein kriitikkoäänestyksen, jota pidin silloin lähes jumalan sanana. 1982 Vertigo nousi ensi kertaa kärkikymmenikköön, ainoana Hitchcockin elokuvana. Pidin silloin parhaana näkemänäni elokuvana Hitchcockin North by Northwestiä, jonka näin alkuvuodesta 1983 kerhonäytöksessä Oulun Adamsin suurelta kankaalta. Kuinka hyvä Vertigo voisi olla? Peter von Bagh oli julkaissut kokonaisen kirjan Vertigosta 1960-luvun lopulla ja kotimaiset vanhemman polven kriitikot pilkkasivat armotta nuorempaa porukkaa, joka ei koskaan ollut Vertigoa kokenut.

Opiskelin 1983 Oulussa, vanhempani asuivat Kuhmossa. Heillä oli pikkujoulu 100 kilometrin päässä Kajaanissa ja tarjouduin kuskiksi. Vertigo ja muut neljä harvinaista Hitchcockia tulivat Suomessakin uusintaensi-iltaan kovalla ryminällä ja Kajaanin Sisu-teatterikin oli saanut Vertigo-kopion. Vanhempani juhliessa menin katsomaan Vertigon. Elokuvan jälkeen kiersin kassalle uudelleen ja ostin lipun seuraavaan näytökseen. Katsoin siis saman elokuvan teatterissa kaksi kertaa peräkkäin. Koskaan ennen tai jälkeen en ole samaa tehnyt. Tietysti kuskitilanteeni vaikutti asiaan, mutta vain osittain.

Sittemmin Vertigon maine on vain kasvanut. 1982 Vertigo oli Sight & Soundin äänestyksessä seitsemäs, 1992 neljäs, 2002 toinen ja lopulta 2012 ykkönen, Citizen Kane oli lyöty, Vertigo on maailman paras elokuva. Nyt nähtynä Vertigon maine on helppo ymmärtää. Hidas hypnoottinen rytmi, Bernard Herrmannin musiikki, autojen, San Franciscon ja Kim Novakin kauneus. Kuoleman mysteeri, rakkaus, unelmien armoton romahdus. Varsinkin pimeässä teatterissa Vertigon unenomainen lumous on täysin vastustamatonta. Monet pitävät varmaankin Vertigon ongelmana kohtausta noin 20 minuuttia ennen loppua, kun Kim Novak paljastaa katsojille juonen olennaisen käänteen, mutta James Stewartin päähenkilölle se selviää vasta myöhemmin. Lumous särkyy, jännite notkahtaa, koko elokuvan loppuosan tunnelma on erilainen. Tätä voi pitää ongelmana tai sitten nerokkaana vieraannuttamisefektinä. Ensimmäisillä katsomisilla se ei minun kokonaisvaikutelmaa heikentänyt, mutta nyttemmin olen kallistumassa epäilijöiden kannalle. Paremminkin Vertigon olisi voinut maaliin saattaa, North by Northwest on vielä parempi elokuva. 

torstai 29. joulukuuta 2016

Left Hand Fade to Black

Coloradon aika heikkomaineisen (omasta mielestäni) panimon tummaa olutta, 8,5%. Ei oikein synny vaahtoa, lähes musta väri. Tuoksussa paahteisuutta ja metallista salmiakkia. Maku on yllättävän lakritsainen, jostain syystä luulin oluen olevan black IPA, mutta tämähän on lakritsastout. Hedelmää on taustalla, paahteisuutta vähemmän, lakritsan makeus hallitsee, tarttuu itsepintaisesti kitalakeen. Tyylissään varmaan ok, mutta alkaa tervalakritsioluet jo kyllästyttää. Kajaani-viikolla ollut hyvät hiihto-olosuhteet, mutta uusia IPOja huonommin tarjolla. Huomenna takaisin toivottavasti katkerampien juomien pariin. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

Vakka-Suomen Prykmestar Terva Juhla

Vakka-Suomen oluen nimeä on hieman hankala hahmottaa etiketistä. Tarkkaan ottaen siinä lukee ylhäältä alkaen "Suomi 100 v Prykmestar Terva Juhla olut". Äidinkielenopettajan pahin painajainen siis, mutta näihinhän olutharrastaja on jo paatunut, joten siirrytään eteenpäin. Kyseessä siis uusikaupunkilaisten panos Suomen 100-vuotisjuhliin ja perinteitä kunnioittaen on valittu terva-aromi ja katajanmarja tumman oluen mausteiksi. 6,1%, lager, tummanruskea, tuoksussa äitelää tervaleijonaa ja savukinkkumaisuutta. Ei mikään miellyttävä tuoksu, mutta se on makuasia. Maku on tervaisen makea, jotenkin savukinkku tulee tästäkin mieleen. Jälkimaku on kuivempi, mutta mausteinen sekin on pikemmin kuin katkera. Katajan roolia tästä on vaikea hahmottaa, ehkä jotain nihkeää tunkkaisuutta se kontribuoi. Vakka-Suomen erinomaisen Talvibockin jälkeen tässä on aika raaka pudotus maanpinnalle. En kannata Reinheitsgebotia, mutta eivät saksalaiset turhaan päättäneet pysyä lisäaineista erossa. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

Hal Ashby: Harold and Maude

Luulin nähneeni joskus tämän kulttileffan vuodelta 1971, mutta olin taatusti väärässä. Kyseessä on unohtumaton elokuva, joka ei muistuta mitään muuta teosta. Musta itsemurhakomedia on myös romanttinen feelgood-komedia, jonka parina on teinipoika ja 80-vuotias daami. Elokuva henkii poikkeuksellisen raikkaasti 1960-luvun vastakulttuuri-ihanteita tuntumatta ollenkaan vanhentuneelta, päinvastoin kuin monet muut aikakauden merkkiteokset. Jopa Cat Stevensin aavistuksen imelät laulut tuntuvat toimivan tässä kontekstissa. 75-vuotias Ruth Gordon Maudena on ilmiömäinen ja hyvä suoritus myös Vivian Picklesiltä Haroldin äitinä. Haroldin nuorempia morsianehdokkaita on vaikea kuvailla sanallisesti, mutta Haroldin preferenssit ovat sitäkin ymmärrettävämpiä. Haroldin ensimmäinen ruumisauto samantapainen kuin Calamari Unionissa. Nixonin kuvan edessä patsastelevan kenraalienon keinokäsipuolikas nousee vaijerin avulla hieman vaatimattomampaan tervehdykseen kuin Peter Sellersin Strangelovella. Pohjois-Kalifornian hieman syrjäisemmät kulmat elävät mukavasti tarinan taustalla.

Uusikaledonialaissyntyinen kirjoittaja Colin Higgins ei koskaan ennen tai myöhemmin pystynyt mihinkään vastaavaan. Mormonitaustaisen Hal Ashbyn maine ei ole koskaan ollut kovin korkea, mutta rehabilitoinnin täytynee olla vain ajan kysymys, sillä tämä ei todellakaan jäänyt miehen ainoaksi merkkiteokseksi. Godardin luonnehdinta sopii hyvin tähänkin elokuvaan: vaikea sanoa onko kyseessä komedia vai tragedia, mutta mestariteos joka tapauksessa. 

Nicholas Webster: Santa Claus Conquers the Martians

Camp-mainetta nauttiva jouluseikkailu vuodelta 1964, lasten joulutarinaan ympätty scifiä mukaan. Melko huonohan tämä on, marsilaisilla lankkia naamassa ja lavasteet kovin huokeita. Ehkä ei kuitenkaan tarpeeksi huono, pohjalla on kohtuullisen pätevä perhedraamatarina. Myöhempi James M. Cainin Butterfly-filmatisoinnin tuhma tyttö Pia Zadora tässä kahdeksanvuotiaana marsilaislapsena, muuten näyttelijät tuntemattomia. Marsilaisäiti Leila Martinilla varsin ihonmyötäiset trikoot avaruudessa.

Craig Russell: Lennox

Hampuriin sijoittuvan Jan Fabel -sarjan ohella skotlantilainen Craig Russell rakentaa myös toista rikosromaanisarjaa, joka sijoittuu 1950-luvun Glasgow'hun. Lennox on sarjan avausromaani vuodelta 2009. Ollaan Stalinin kuolinvuodessa 1953, päähenkilö Lennox on 35-vuotias epämääräinen yksityisetsivämäinen tutkija, jonka pääasialliset asiakkaat ovat kolme kaupunkia hallitsevaa järjestäytyneen rikollisuuden johtohahmoa. Yksi on protestantti, yksi katolinen ja yksi juutalainen. Lennoxilla on kohtuulliset suhteet myös kaupungin poliisivoimiin. Lennoxin etunimeä ei mainita, mies on syntynyt Skotlannissa, mutta varttunut Kanadan New Brunswickissa, vakiojuomana baarissa on Canadian Club -viski. Kyseessä on paatunut toisen maailmansodan veteraani, taistellut kanadalaisissa joukoissa Italiassa, Hollannissa ja Pohjois-Saksan maaperällä, mm. Bergen-Belsenissä.

Glasgow ei ollut mikään miellyttävä paikka 1950-luvulla ja Russell tietää sen hyvin. Kovin realistinen tämä romaani ei kuitenkaan ole, varsinkaan verrattuna Hampuri-sarjan aloitukseen. Huumoria on paljon enemmän, väkivalta on sarjakuvamaisempaa, henkilöhahmot vähemmän uskottavia. Juoni on aika näppärä ja Russell kuljettaa sitä taidolla, mutta Lennoxin varsin vastenmielinen opportunistinen hahmo ei jaksa kiinnostaa Fabelin tavoin. Lyhyet piipahdukset Perthissä ja Edinburghissa kuohkeuttavat kerrontaa, mutta Blood Eaglen vakuuttavuudesta jäädään huomattavasti.

Hampuri-romaanissa ei ollut harmittavasti mitään jalkapalloviittauksia, mutta Glasgow'ssa jalkapallo on niin keskeinen kulttuuri-ilmiö, että Russellkaan ei voi sitä sivuuttaa. Pari futismainintaa liittyy kuitenkin puhtaasti Old Firmiin, eli Celticin ja Rangersin vastakkainasettelua kuumentavaan uskonnolliseen vihanpitooon katolisten ja protestanttien välillä. Kun äskettäin lukemassani Philip Kerrin romaanissa juhlittiin chandlerilaisella kielellä, niin kyllä Russellkin osaa. Jouduttuaan murhasta epäillyksi Lennox kuvailee lähiajan toimiaan näin: "For the next two or three days I kept a profile lower than a foreskin at a rabbinical convention." Kokonaisuutena kuitenkin lievä pettymys ja jatkossa Russell-aktiviteettini keskittynevät Fabel-sarjaan. Lennox-romaanejakin on jo ilmestynyt neljä avauksen jälkeen, kakkosena näppärästi ja perinnetietoisesti nimetty The Long Glasgow Kiss. 

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Svaneke Säkkijärven Polkka

Tanskan itäisen Bornholmin saaren Svaneke-panimon lämmin Alko-suhde on jo pitempään herättänyt huomiota. Se on kuitenkin ollut pelkkää alkusoittoa tähän tanssiinkutsuun, Svaneke on pannut Suomen itsenäisyyden 100 vuoden kunniaksi Säkkijärven Polkka -nimisen oluen! Olisiko Bornholmilla kiinnostusta liittyä mahdollisesti Suomeen, ikään kuin menetetyn Säkkijärven korvikkeeksi? Bornholmillakin on kokemusta Säkkijärven nykyisistä hallitsijoista, Neuvostoliiton puna-armeija miehitti saarta lähes vuoden verran 1945-46. Tämä ei edes ole Svaneken ensimmäinen Karjala-pläjäys, Kööpenhaminassa tuli taannoin vastaan Karelian Wood Juice -niminen tervatapaus.

6,5%, vehnää ja lakritsaa. Hyvin tummanruskea, tuoksu luumuisen metallinen. Makean karamellinen maku, hedelmäisyyttä on, ei paahteisuutta, lakritsakin tuntuu. Makea dubbelmainen fiilis ilman belgiestereitä. Takatilassa on suolaista katkeruutta nokare. Lakritsaoluita on viime aikoina esiintynyt kotoperäisestikin riesaksi asti, joten tämä lipevä ulkomaantyrkky ei nyt oikein säväytä. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko. 

Ruosniemi Koodari

Porilaista american lageria (5,7%) tuli kokeiltua viime kesänä Tampereella, mutta ei silloin oikein jytissyt. Varsin samealta näyttää Kajaaniin roudattu yksilö, tuoksussa sitrushedelmää. Maussa pehmeä hedelmäisyys soittaa sooloa, mutta maltaisuus komppaa hyvin. Yhdistelmä ei täysin harmoninen ole, mutta samahan koskee koko ipl/american lager -tyylisuuntaa. Tosin monen mielestä varmaan india pale lager ja american lager ovat eri asioita. Tampereen yrttivihannesta en nyt huomaa, mutta kalkkinen hartsi tässä on varsinainen ongelma, siitä tulee riitasointua. Pihkaa on, mutta se on ehkä muuntunut epämiellyttävämmäksi kipsihartsikalkkiseokseksi.  Takapotkua löytyy vähintään keskitasoisesti, mutta tanakampaa jytkettä silti joutuu toivomaan. Parannusta siis ensikokeilusta, ei tässä loppujen lopuksi suurempaa negatiivisuutta ole. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko. 

Aki Kaurismäki: Calamari Union

Aki Kaurismäen ensimmäinen oma ohjaus Rikos ja rangaistus (1983) teki niin suuren vaikutuksen, että seuraava teos 1985 oli väistämättä pettymys. Retrospektiivisesti nyt katsottuna voinee todeta, että komedia ei ole Kaurismäen vahvin osaamisalue. Vaikka Hamlet liikemaailmassa niin upea onkin. Calamari Union tuntui löysältä yhden idean vitsiltä eikä muutamat uusintakatselut ole vaikutelmaa parantaneet. Olen nyt asunut kaksi ja puoli vuotta Helsingissä, joten leffan perusvastakkainasettelu Kallion ja Eiran välillä on ehkä saanut uutta valoa.

Mutta ei olennaisesti paremmalta tuntunut nytkään. Hyviä yksityiskohtia tietysti riittää, keskeneräiseltä vaikuttava metroasema heijastelee länsimetron ongelmia, Protazanovin hillitön mykkäleffa Orionissa, Nurmion taksikuski, Pirkko Hämäläisen sihteeri, Peter von Baghin kirjahylly Paavo Piskosen psykiatrin vastaanotolla. Saatan olla väärässä, mutta ehkä äskettäin kuollut Ville Lyytikäinen antaa Nurmiolle rahaa uuteen mersuun. Mutta paljon huolellisimmin käsikirjoitus olisi pitänyt tehdä, dialogi on yksinkertaisesti huonoa, näyttelijät eivät pysty inspiraatiollaan petraamaan sitä. Erityisesti otti päähän Sakari Kuosmasen laulun heikko laatu, eikä Casablanca Voxinkaan esitys paljoa parempi ole. Sitä en aiemmin ole huomannut, että Richard Lefebvre -niminen hahmo on tehnyt Calamari Unionista Seattlessa remaken 2008.

tiistai 27. joulukuuta 2016

Bohemia Regent Třeboňské Pivo

Tällä nimellä en muista Regentin olutta juoneeni, mutta panimon tuotteita takavuosina muuten paljonkin, joten ehkä kyseessä ei ole täysin uusi tuttavuus. Pullon etiketissä mainitaan mielenkiintoisesti panimon eteläböömiläisen kotikaupungin Třeboňin saksankielinen nimi Wittingau. 4,6%, kantavierre 11°,  kirkas kauniin keltainen kevyesti poreileva olut. Tuoksu perusmaltainen, maku lievästi diasetyylinen, matalahiilihappoinen, mutta huomattavan ohut. Yleensä tshekkilagereissa on tukevampi runko, mutta tämä on lähes vetinen. Katkeruutta on jonkin verran, mutta sitäkin oli lupa odottaa enemmän. Ei paranna perinteisen tshekkioluen mainetta, joka on muutenkin ollut pitempään laskusuunnassa, ainakin omalta näkökannaltani. Ostopaikka Kajaani, Prisma.

BrewDog Jet Black Heart

Kauramaitostout Skotlannista, 4,7%. Kauran ohella vehnää, laktoosia ja vaniljaa. Mustalta väri näyttää, hyvin paahteinen ja maitohappoinen tuoksu, kylmää metallisuutta myös. Sama tuntuma jatkuu maussa, hyvin maitoinen ja kahvinen paahteisuuden ympäröimänä. Kuinka ollakaan, täyteläisempi runko parantaisi fiilistä. Hyvin kuiva, ei vaniljan uhkaamaa makeutta. Jälkimaku on tyhjä, mutta sinänsä puhdas ja onnistunutkin olut asetetuissa rajoissa. Ostopaikka Kajaani, Prisma.

Craig Russell: Blood Eagle

Russell on uusi kirjailijatuttavuus itselleni. 60-vuotias skotti, entinen poliisi ja mainosmies. Blood Eagle on esikoisromaani vuodelta 2005, varsin perinteinen eeppinen poliisiproseduraalitrilleri ja aiheena vieläpä sarjamurhaaja. Ei kuulosta kovin kiehtovalta, mutta on kuitenkin. Romaani sijoittuu hieman yllättävästi nykypäivän Hampuriin ja päähenkilö on Erster Kriminalhauptkommissar Jan Fabel, eronnut noin 45-vuotias Jeveriä juova friisiläinen, yksi tytär, lukenut yliopistossa historiaa, asuu Außenalsterin rannalla. Luterilainen Fabel on asunut myös Englannissa ja äiti on skotti. En ole koskaan käynyt Hampurissa, mutta kirjan lukeminen aiheutti lähes pakkomielteisen tarpeen päästä paikalle. Russell osaa hyvin saksaa ja tuntee Hampurin mitä ilmeisemmin todella hyvin, paikallistuntuma on poikkeuksellisen tiheä.

Pelkkä sarjamurhaaja ei todellakaan ole aiheena, tarinaa taustoitetaan Hampurin brittituhopommitukseen heinäkuussa 1943, natsien hirmutekoihin itärintaman Ukrainassa, Neuvostoliiton sotaan Afganistanissa. Mukana on St. Paulin pornobisnes, liittotasavallan tiedustelupalvelu Bundesnachrichtendienst, viikinkimytologia, Turkista ja Ukrainasta saapunut järjestäytynyt rikollisuus, poliisikorruptio, Hampurissa vaikuttaneet 9/11-terroristit, paikallispolitiikkaa, 1970-luvun RAF-terroristeja ja mediapeliä. Ynnä muuta. Keitto on siis raskas, mutta Russell kuljettaa tekstiä kokeneen tekijän otteella, erittäin sujuvasti, älykkäästi ja viihdyttävästi. Väkivalta on pöyristyttävää, mutta siihenhän tässä genressä on joutunut tottumaan. Tämä on erittäin lupaava avaus, Jan Fabel -sarjaa on Russell täydentänyt sittemmin kuudella romaanilla. Täytynee pistää ne kaikki lukulistalle.

maanantai 26. joulukuuta 2016

Flying Dutchman Nuts Freezing Frost Biting Tongue On Frozen Pole Winter IPA

Ehkä Ronald De Waalin pisin nimi talvi-IPAssa, 6,0%, Cascade, Centennial, Citra, Mosaic, 70 EBU. Saisonia tummempi väri, tuoksu ei paljoa lupaa, yrttisyyttä lähinnä. Maussa liikaa hiilihappoja, yrttivihanneksia, ei hedelmän raikkautta. Pihkaa ennen valjua katkeruutta, olipa paha pettymys, odotin tältä paljon enemmän. Karkea kokonaisuus, ei hedelmäisyyttä, ei katkeruutta, ei raikkautta, paljon huonommin ei IPA voi onnistua, ikävä kyllä. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko.

Flying Dutchman More Dry And Sour Than Your Mother In Law Saison

Samea, hyvin vaalea, hyvin vaahtoavaa maitokauppasaisonia Vantaan kulkumieheltä. 4,7%, Citra, EKG, Styrian G, Sorachi Ace. Appelsiininlohkoja, korianderia ja öh, paratiisinjyviä (Grains of Paradise). Se näköjään tunnetaan nimellä melaguettapippuri. Kissanpissainen hapan tuoksu, maku hyvin kuiva, kuin loppuun puristettu greipinraato. Hedelmää, mausteita, lievää happamuutta, yllättävän raskas katkera lasti peräluukussa. Tämäkin oluita, jotka olen syksyn mittaan ohittanut Helsingin baaritarjonnassa. Ehkä on ollut virhe, yllättävän ryhdikästä vetoa, Sorachi Acen tillisyys isossa roolissa. Japanilaishumala jakaa mielipiteitä, mutta tässä belgihiivan estereihin halautuneena tulosta syntyy, kun ohut mallaspatja ei pääse romanssia häiritsemään. Mausteet ei hallitse liikaa, miellyttävä olut periaatteessa, mutta pullon lopulla alkaa jo mielipide horjumaan, 33 cl on jo ehkä liikaa tillinestettä. Ostopaikka Kajaani, Prisma.

sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Stadin Belle Saison d'Hiver

Join Stadin Panimobaarissa keväällä La Belle Saisonia, josta on nyt tehty talviversio. Samat 6,5%, täyteläisen keltainen väri, sameutta on, ohut vaahto. Belgihiivan esterit vahvasti tuoksussa esillä, kypsiä hedelmiä myös. Maussa paljon hiilihappoa, pihkaa, mausteista hedelmää, varsin kuivaa. Belgihiiva tuntuu hyvin vahvana, ei happamuutta. Ilman peräkärryä ollaan liikkeellä, mutta se oli odotettavissa. Kevään versio oli hieman erilainen, ehkä reseptiä on muutettu, ehkä tuntuu muuten vain erilaiselta. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko.

Olvi Xmas IPA

Alkusyksystä Olvi lupaili lähettävänsä näytteitä kahdesta uudesta oluesta. Black IPA tulikin perille, mutta ilmeisesti posti hukkasi joulu-IPA -paketin. Olen syksyn mittaan ostanut pari yksilöä, mutta en ole innostunut blogiin oluesta kirjoittamaan. Suoraan sanoen olut ei ole oikein maistunut. Nyt joulun kunniaksi päätin kuitenkin jotain kirjata. Tyylikäs tölkki, alaotsikkona Hohoho from Iisalmi. 4,7%, humalina harvemmin tavatut Opal, Kazbek ja Comet, EBU 45. Oluttyypiksi on merkitty red india pale ale. Pastöroimaton ja suodattamaton.

Sameahko tumman punaruskea väri, pienikuplaista vaahtoa. Tuoksussa trooppista hedelmää, myös metallisuutta. Maku on yrttisen vihanneksinen, leipäinen, liian hiilihappoinen, lievästi karamellinen. Pihkaisuus kääntyy vähitellen perätilassa kohtuullisen katkeraksi. Kokonaisuus on varsin karkea ja epämiellyttäväkin. Parasta ennen -päiväys on 07/05/17, aiemmin juodut maistuivat suunnilleen samanlaisilta. Ostopaikka Kajaani, Prisma.

lauantai 24. joulukuuta 2016

Nøgne Ø Rød Jul

Kymmenisen vuotta sitten Pohjanmeren reunoille kehittyi merkittäviä oluttuottajia, jotka toivat ryminällä amerikkalaisen craft-oluen Pohjois-Eurooppaan. Skotlannin Aberdeenissa BrewDog, Tanskassa Mikkeller, Hollannissa De Molen ja Norjan etelärannikon Grimstadissa Nøgne Ø, joka oli hieman muita vanhempi, perustettu jo 2002. Tällä hetkellä BrewDogin James Watt ja Martin Dickie, De Molenin Menno Oliver sekä Mikkel Borg Bjergsø ovat edelleen tiukasti kuvioissa mukana, mutta erilaisessa elämäntilanteessa ollut sukupolvea vanhempi SAS-pilotti Kjetil Jikiun möi Nøgne Ø:n 2013 sielunviholliselle, siis makropanimo Hansa Borgille. Jikiun painui sittemmin kai Kreikan saaristoon viinituottajaksi, mutta en ole seurannut miehen myöhempiä vaiheita.

Hansan ohjastuksessa Nøgne Ø siis pukkaa edelleen oluita tarjolle, mutta mitään erityisen mielenkiintoista ei ole ollut viime vuosina esillä. Jouluaaton aiempaa Öö-tunnelmaa täydentämään Ø-olut tuntuu sopivalta, siis Punainen Joulu, 8%, 50 IBU. Tumman punaruskea ulkoasu, tuoksussa trooppisia hedelmiä. Mukavan vähähiilihappoinen maku, perushedelmäinen tuntuma, kepeä juotavuus, joulumausteista ei tietoa. Hieman kalkkista hartsia taustalla. Aika kevyt peräkärry, katkeroa kuitenkin hippunen mukana. Riskejä välttelevä keskitien strong ale, joka nielaisun jälkeen häipyy samantien unohduksen äärettömään tyhjyyteen. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko. 

Pôhjala Jôuluöö

Viron laatupanimolta tuli tällä viikolla testattua Öö-sarjan mustaherukkaversio, joka ei ollut minulle suunnattu. Aiemmin tuttuja ovat perus-Öö, vahvempi Pime Öö ja vielä Valge Öön Pedro Ximenez -versio. Sitkeästi vielä lähdin jouluvariaation kimppuun Kainuun valkeassa joulussa. Tätä on näkynyt hanassa Helsingin baareissa viime aikoina, mutta siellä olen pysytellyt kaukana. Kyseessä siis tammikypsytetty suklaavaniljainen imperial porter, 8,0%.

Korkin poistamisen jälkeen olut alkaa omatoimisesti ryömimään pullosta esiin, kaadettuna lasiin muodostaa paljon beigeä vaahtoa, joka kuitenkin myös haihtuu varsin pian. Rungon väri on lähes musta. Tuoksussa on suklaata ja maitoisuutta. Maku on varsin pehmeä, ei kovin paahteinen, suklainen, hyvin makea, suklaa tarttuu samantien kitalakeen. Erityisen vahvahan tämä ei tyylissään ole, mutta jälkiruokajuomaksi käyttömahdollisuudet rajoittuvat. Pelkäämiäni joulumausteita ei onneksi mukana. Ei tästä kuitenkaan hyvä maku suuhun jää. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko. 

Philip Kerr: The Other Side of Silence

Kerrin hämmästyttävä Bernie Gunther -saaga etenee osaan 11. Ollaan 1956 Ranskan Rivieralla, samalla seudulla kuin juuri valmistunut Hitchcockin hilpeä Grace Kelly & Cary Grant -komedia To Catch a Thief. Sanomattakin on selvää, että Kerrin maailmassa sävyt ovat tummemmat. Gunther puskee kuuttakymppiä Saint-Jean-Cap-Ferrat'n luksushotellin tylsistyneenä conciergenä ja kertoo yrittäneensä itsemurhaa romaanin ensimmäisessä lauseessa auton pakokaasulla. Ranskalainen auto pettää ja yritys epäonnistuu. Tuttuun tapaan Kerr lomittaa fiktioonsa historiallisia henkilöitä ja tällä kertaa keskeisessä roolissa on seudulla asuva kahdeksankymppinen menestynyt brittikirjailija W. Somerset Maugham. Pidin aluksi ratkaisua hieman vaisuna, en tunne Maughamin tuotantoa muuten kuin satunnaisten filmisovitusten kautta. Tarina käynnistyy varsin hitaasti homouttaan peittelevän Maughamin kiristystarinana, mutta vähitellen Kerr käärii kasaan täysiverisen kylmän sodan vakoilusaagan. Vauhti kiihtyy lähes Bond-tasolle, mutta mihinkään matalaotsaisuuteen Kerr ei sorru.

Nimien pudottelu on totutun vahvaa, juonenkäänteissä esiintyy ykköskentällisten vakoilupelaajia, mm. Erich Mielke, Markus Wolf, Guy Burgess, Donald Maclean ja Kim Philby. Maugham itsekin oli brittitiedustelun leivissä, mm. Pietarissa Kerenskin hallinnon aikana 1917. Kerr ei varmaankaan arvosta erityisemmin veljenpoika Robin Maughamia (mm. Loseyn The Servant perustuu nuoremman Maughamin romaaniin), niin veltto kuva hänestä välittyy.

Kerr ei tietenkään malta pysyä yhdessä aikatasossa, tällä kertaa kohtuullisen suppeat takautumat osuvat kenraali Werner von Fritschin lavastukseen 1938 ja Königsbergin viimeisiin päiviin 1945. Jälkimmäiseen liittyy historian tuhoisin merikatastrofi, Wilhelm Gustloffin upotus. Kerr hieman vihjailee, että Tsarskoje Selon meripihkahuone saattaisi olla Gustloffin hylyssä. Königsbergin gauleiter Erich Koch olisi ollut siirtämässä ryöstöaarretta Itä-Preussista Gustloffin ruumassa. Ei välttämättä uskottavaa eikä Kerrkään kaikkia panoksia tähän vetoon aseta. Kerrin mukaan Hangosta lähteneen Punalippuisen laivaston sukellusvene S-13:n alkoholisoitunut kapteeni Aleksandr Marinesko torpedoi Gustloffin tulkittuaan kännipäissään käskyjään väärin. Ehkä pitäisi joskus lukea Günter Grassin romaani Kravunkäyntiä, joka keskittyy Gustloffin upotukseen.

Tiukka suoritus taas Kerriltä. Alku tuntui tylsältä, mutta kierrokset kasvoivat kovemmiksi kuin sarjan joissakin aiemmissa osissa. Tarina oli nyt riittävän rajattu, rönsyjä ei liikaa. Chandlerilainen metaforakin irtoaa edelleen Kerriltä hyvin, lemmenyön jälkeen Gunther toteaa välineistään "my balls felt like they'd spent the night on a beer-hall billiard table". Kohtalokkaan naispäähenkilön ja Guntherin sanailussa on selvää kunnianosoitusta Hawks-leffojen Bogart & Bacall -dialogille. Sarja jatkuu ensi vuonna Prussian Blue -nimisellä teoksella. Nimestä päätellen painopiste siirtyy ehkä taas Guntherin aikaisempiin vaiheisiin.

perjantai 23. joulukuuta 2016

Fuller's Vintage Ale 2016

Lontoolaispanimon sesonkiolut tuodaan uskollisesti vuosittain Suomeenkin. Ja se on hienoa, tässä maassa ei tosiaankaan ole liikaa laatuolutperinteitä. Resepti vaihtelee, mutta perustyyli säilyy, väri taas kauniin mahonkisen meripihkainen. Pienikuplaista tiheää vaahtoa. Tuoksussa luumua, hedelmäpastilleja, väkevöidyn viinin, ehkä portviinin marjaista alkoholisuutta. Pehmeän matalat hiilihapot, kuivan nahkeaa hedelmää, mustaherukkaa, marmeladia. Hieman marjaista happamuuttakin. Muutoksia todellakin on havaittavissa ja näin marjainen ote ei nyt ole omaan makuun. Brittityyliin perälauta on muistettu nostaa ja jälkimaun katkeruus on hyvää perinteistä tasoa, kapeaa, mutta itsepintaista. Ei niin miellyttävä kokemus kuin joskus muulloin, mutta perinteet säilyy.

Vilkaistaan lopuksi speksejä. 8,5%, bottle-conditioned, aromihumalana Nelson Sauvin. 2014 Vintagessa oli amerikkalaiset humalat Liberty ja Cascade, se ei ollut parhaita vuosia. Nyt siis humalaa ensi kerran Oseaniasta ja taaskin lopputulos jättää parantamisen varaa.   Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Moor Hoppiness

Tätä bristolilaista west coast IPAa tuli kokeiltua Olutexpon viime metreillä miellyttävillä muistikuvilla. Nyt sitten tarkempi tutustuminen seesteisemmässä ympäristössä. 6,7%, keskikeltainen väri, varsin samea, trooppista hedelmää tuoksussa. Pehmeää hedelmäisyyttä, kuivaa greippiäkin irtoaa, etupurenta on siis kunnossa. Mallasrunko ei ole tukeva, mutta kutakuinkin riittävä. Kuten PMA:n yhteydessä tuli havaittua, tässä on harvinainen moderni eurooppalainen panimo, joka ei kohdista kustannussäästöohjelmiaan katkerohumalaan. Raikkauspuolella on vielä tekemistä, tuntuu välillä kuin imeskelisi pari päivää sitten pöydän kulmalle jäänyttä greippilohkoa. Hilpeä Hauki, 21.12.2016.

Moor PMA

Positive Mental Attitude or Pale Modern Ale. Bristolista APAa, 5,3%. Sitruksinen tuoksu, hartsia maussa, karviaismarjaa, keskitäyteläinen runko, kohtuullinen takapurenta. Pienoinen pettymys, puhtaampaa suoritusta odotin. William K Kurvi, 21.12.2016.

Põhjala Öö Cassis

Joulunalusviikon yleinen levottomuus ja edessä häämöttävä joulunvietto Kainuun craft-erämaassa painostivat vielä baanalle. Piritorin S-baarissa paljon kohtalotovereita, mutta istumapaikkakin löytyi. Virosta mustaherukkaporteria, 10,5%. Hyvin epämiellyttävä marjainen tuoksu, mausteita, happamuutta. Maku on hillitympi, kahviin ja suklaaseen liittyy marjaisuutta. Vähän niin kuin täytesuklaassa tai suklaakonvehteissa. Huono homma, koska en tykkää niistä ollenkaan. Mutta itsehän oluen ostin. Lämmittävää alkoholia on myös esillä. Ei mikään huono olut, mutta en ollut ehkä oikeassa mielentilassa tätä arvostamaan. William K Kurvi, 21.12.2016.

7 Fjell Svartediket

Black IPAa Norjasta, 7%. Hyvin hedelmäinen, kypsää luumua, persikkaa. Paahto puuttuu, hieman liian makea.  Hyvä hiilihappotaso ja puhtaus, mutta peräosa vaatisi paljon enemmän katkeruutta. Yllättävän hiljaista Vaasankadun yleensä ruuhkaisessa baarissa. Molotow, 21.12.2016.

tiistai 20. joulukuuta 2016

Takatalo & Tompuri Kaski Kauraporter

Illan toinen uusi panimotuttavuus, Takatalo & Tompuri sijaitsee Virolahdella aivan Venäjän rajalla Haminan itäpuolella, siis Suomen kaakkoisin panimo. Kauraporterissa 4,6%, ohut nopeasti häipyvä vaahto, tummanruskea väri. Tuoksu paahteinen, savuinen, lakritsinen. Maku on puhtaan maltainen, hieman karamellinen, mutta vain hyvin hyvin lievästi paahteinen. Hedelmääkään ei tunnu, tämä menisi täydestä tummana lagerina. Ei mitään virheitä, mutta tietysti runko jää jokseenkin vetiseksi tässä vahvuudessa. Jälkimaku puuttuu tyystin, mutta sitä en nyt odottanutkaan. Juuri sopiva hiilihappotaso, varsin tyylikäs olut, vaikka kovin matalaprofiilinen. Tylsäkin toisin sanoen. Ostopaikka Helsinki, Pien.

Mustan Virran Pässi IPA

Savonlinnan kakkospanimon ensimmäinen näyte ei erityisemmin vakuuttanut, mutta nyt uutta tuotetta testiin. IPA maitokauppaolut ei tietenkään ole, mutta sellainen lyhenne etikettiin on lätkäisty. 4,7%, muita speksejä ei tiedossa. Ohut vaahto, meripihkan väri. Tuoksu on karamellinen, hyvin hailakka, lievästi jopa viemärin tuoksua. Maku on kalkkinen, kipsinen, nahkean makea, hedelmäisyyttä on hankala löytää. Takatilassa on kieltämättä katkeruutta, mutta se ei epäpuhtaan rungon heikkoutta pysty korjaamaan. Joutui hieman huonoon saumaan Lindenin ilahduttavan tuotteen kanssa, mutta kilpailu alkaa olla kovaa Suomen täyttyvillä pienpanimomarkkinoilla. Ostopaikka Helsinki, Pien.

Linden American Pale Ale

Rauma on ollut varsin hyvin edustettuna Suomen olutkartalla, sahtipakkomielteinen kotiolutblogisteri Harri Metsäjoki on tehnyt mm. vakuuttavia IPOja ja paikallinen kauppayritys Lumo on teettänyt muutaman kaupallisenkin oluen. Nyt kaupunkiin on perustettu Lindenin panimo. APAssa 4,7%, katkerona Magnum ja aromina Mosaic. 

Todella sameaa ja vaalean keltaista, kuin appelsiinimehua ulkonäön perusteella. Hurja kissanpissan tuoksu, greippiä, hyvin kuivaa sitrusta. Maku on samansuuntainen, sitrus hallitsee, greippiä, joko sanoin greipin. Hiilihappoja aavistus liikaa, mallas ei pääse kunnolla tukemaan, mutta pelkällä nupilla ei ajella, tässä on täysperävaunu kytkettynä. Jälkimaun katkeruus on lähes kohtuutonta. Pääsi hieman yllättämään, näin humaloitua olutta en odottanut. Ei mitään virheitä, hyvin puhdaspiirteinen, vaikka siis täysin tasapainoton. Tulee melkein HODA mieleen. EBU-lukemaa ei ilmoiteta, niitä on Rolls-Roycen tapaan todettuna "riittävästi". Nyt kyllä Linden nosti odotuksia korkealle, täysipainoista seitsenprosenttista IPAa odotellessa ... Ostopaikka Helsinki, Pien.

maanantai 19. joulukuuta 2016

Bear Republic Hop Rod Rye

Iso-Roobertinkadun coloradolaisbaarissa olin jo tilaamassa Durangon SKA-panimon Modus Mandarinaa, appelsiininkuorilla ja Bavaria Mandarinalla muokattua Modus Hoperandia, mutta räpläsin lisää kännykkää ja päättelin, että tämä Pohjois-Kalifornian healdsburgilainen on myös uusi tuttavuus. Valintoja on tehtävä ja nyt se osui Hop Rodiin. 8%, tumman punainen olut. Tuoksussa perusmaltaisuutta, maussa karamellia, hedelmäpastilleja, makeutta. Matalat hiilihapot, mutta makeus häiritsevää. Tilannetta hieman parantaa terävä takapotku katkeruudessa. Kokonaisuutena kuitenkin liian makea, ehkä ruis lyö tähän sitä ulottuvuutta. Pitempään olutta pyöritellessä tulee vihannesta makuun, ei tunnu tuoreelta, tyypillinen kohtalo jenkkioluelle Pohjois-Euroopassa. Tommyknocker, 19.12.2016.

Kent Cobnut Ruby Ale, cask ale


Valuin Kaisaniemen makkarapatojen äärestä Makkaratalon baariin, jossa tarjolla riiliä Kentin kreivikunnan nimikkopanimosta. Takavuosina kiskaisin Lontoossa tältä panimolta jotain inkiväärimössöä, mutta nyt kyseessä kunnon tavaraa. 4,1%, hyvin tummanpunainen. Hanalätkän mukaan pähkinäale ilman pähkinää, hyvin pähkinäinen tuoksu todellakin. Liian kylmää, mutta upea kuohkeus, maltaisuutta, kuivattua hedelmää. Ööh, pähkinää löytyy, keksisyyttäkin ja illan kovin katkeruus. 

Moderni craftbeer-skene on viime aikoina varsinkin Euroopassa liikkunut pois katkeruudesta hedelmämehupuolelle niin reippaasti, että katkeraa IPAa on nykyään vaikea löytää. Sonnisaaren Harri Vaaralan viime päivien raportit Lontoosta skenen aallonharjalta vahvistavat tätä näkemystä. Tässä tilanteessa jopa vanhan liiton brittioluiden katkeruus ajaa niistä ohi. Sama koskee pohjoissaksalaisia pilsejä. Ehkä siirryn vähitellen back to the future -hengessä takaisin näihin perinteisiin oluisiin. Erinomaisessa kunnossa oleva ruby ale ja nautittava katkeruus mukana. Kitty's, 19.12.2016.

Alberga Pale Ale (Stallhagen Winter Pale Ale)

Black Doorin hotdogien ravitsemana siirryin korttelin toiseen laatubaariin, jossa myöhemmin tarkentuvien vaiheiden jälkeen päädyin juomaan Leppävaarasta saapuvaa eiliä, 6,0%. Pähkinää, keksiä, hyvin kylmää. Makeaa mallasta, vielä makeampaa karamellia. Nahkeaa, takatila tyhjä, hiilihappoa liikaa. Sinänsä hyvin puhdas, ei mitään sivumakuja, mutta kokonaisuutena aivan liian makea olut. Nettisurffailun mukaan tämä on sama olut kuin Stallhagenin muinainen Winter Pale Ale. Makuelämykset vahvistavat tietoa ja harkitsin jo pidättyä blogiin kirjoittamisesta, kun yleensä en samasta oluesta useampaa arviota tee. Kun nyt paljon asiakkaita keräävä baari kuitenkin tätä markkinoi täysin Stallhagenista riippumattomana oluena, niin pistetään nyt tällainenkin arvio. Itselleni on jäänyt epäselväksi Alberga-brändin toiminta, ehkä heillä on suunnitelmissa oma panimo, ehkä ei. Kaisla, 19.12.2016.

Moor Return Of The Empire IPA

Vuoden pimeimmät päivät puskee päälle, sumu levittäytyy Suomen pääkaupungin ylle, siirryn työpäivän jälkeen Traverssikujan raitiovaunupysäkille, kukaan ei puhu kenellekään, kulkuväline saapuu ja liikkuu Vallilasta Alppilaa sivuten Harjuun, Kallioon, Hakaniemeen, Kaisaniemeen. Black Doorissa väljää maanantaina, kevyttä höyryä nousee hotdogien nakkikattilasta, tunnelma on seesteinen. Bristolista IPAa, 5,7%, VYSin alennus kirjautuu kassaan, siirryn takaseinälle, haen ilmaisen hotdogin runsaalla sinapilla, hotkin sen ahnaasti naamaan, kiskaisen olutta nieluun. Hyvin samea, pehmeän perushedelmäinen. Ei erityisesti sitrusta, keskitason vetovastus peräkärryssä, eli katkeroa kohtuudella. Hieman kipsiä, matalat hiilihapot, karamelliakin. Mikäpä siinä, ilmeisesti Jester-humalia, hyvin brittityylinen IPA, mutta en innostunut. Black Door, 19.12.2016.

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Mark Robson: Champion

Boxing noir vuodelta 1949, eli samaa vuosikertaa alan kovimman klassikon Robert Wisen The Set-Upin kanssa. Robson teki 1956 toisen nyrkkeilysaagan The Harder They Fall, joka oli jo totaalisen illuusioton mädännäisyyden kuvauksessaan. Ei tässäkään juuri aurinko paista, elokuvan parasta antia on Franz Planerin (krediiteissä Frank Planer) upea terävärajainen kuvaus. Sosiaalista draamaa liikaa Carl Foremanin käsikirjoituksessa, luiskahdetaan välillä melodraaman puolelle. Kolmesta naisesta brunetti Ruth Roman hehkuu ylivoimaisesti eniten. Kirk Douglas on vakuuttava, mutta Robert Ryanin eläimellisyyttä ei hänkään tavoita. Nyrkkeilykohtauksissa on kohtuullista vetoa, varsinaisesti pitemmälle mentiin vasta 30 vuotta myöhemmin Raging Bullissa.

Ali Suviala: Gastropub kotikeittiössä

Facebookin Pienpanimot-sivu ehti jo mainostaa tällä viikolla, että olen lukenut tämän Ali Suvialan kirjan. Tieto oli kuitenkin ennenaikainen ja virheellinenkin, sillä linkki ohjasi Lahden Johnny Rion blogiarvioon. Nyt sain kuitenkin käytyä kirjan läpi, sain tämän mielenkiintoisesta julkistustilaisuudesta

Kirjan alussa on lyhyt esittely eri oluttyylien yhdistämisestä ruokaan. Sitten seuraa varsinainen kirjan pääosa, joka on puhdasta keittokirjakamaa. Tarkat reseptit alku-, pää-, grilli- ja jälkiruokaesimerkeistä ja niihin sopivat kaksi oluttyyliä. Esimerkkien kohdalla ei tarkemmin perustella paritusta eikä mainita tarkempia olutmerkkejä. Vähemmän oluisiin perehtyneille nämä olutesimerkit saattaisivat valottaa asiaa enemmän kuin esim. "saksalaistyylinen schwarzbier". Itsehän en ole kirjan kohderyhmää ollenkaan, en ole kinnostunut ruuanlaitosta. Väkisin olutharrastuksen syventyessä olen altistunut oluen ja ruuan yhdistämiseen, mutta en ole perehtynyt siihenkään sanottavasti. Yleensä mikä tahansa satunnaistyylinen olut maistuu ruuan kanssa. Erittäin kannatettava kirjan luku käsittelee juustojen ja oluen yhdistämistä. Tämä asia ei ole millään tavalla vielä mennyt perille ns. kansan syvien rivien keskuuteen. 

Kirjan lopussa ääneen pääsevät olutpersoonat Mathias Hüffner, Mika Laitinen, Mika Oksanen ja Maria Markus, löyhästi kirjan teemaan liittyen. Mukana muutama olutreseptikin. Sami Piskosen ja Janic Leinon kuvat ovat korkealaatuisia ja kirjan ulkoasu on muutenkin näyttävä.

Maku Aapo

Päivän lyhimmän olutnimen titteli menee Tuusulaan Tujun hyvästä suorituksesta huolimatta. Maku on ryhtynyt nimeämään uutuuksiaan Aleksis Kiven veljessarjan mukaan. SimeoniEero ja Timo tulivat vastaan viime kesän festareilla ja nyt vuorossa Aapo, jota itsekin näyttelin ala-asteen teatterivirityksissä. Red ale, 5,4%. Hyvin maltainen, kevyen karamellinen, kohtuullisen katkeroinen. Kuohkea, mutta myös ohut. Sosiaalisessa tilanteessa perusteellisempi arvio meni hankalaksi Sonnisaaren Panimon hallituksen puheenjohtaja Timo Tyynismaan rynniessä baariin. Bruuveri, 17.12.2016. 

Waahto India Pale Ale


Monenlaisia vaiheita kokenut Savonlinnan b-mielisairaalan rakennus panimotoimintoineen vaihtoi vuosi sitten omistajaa. Uusi isäntä Savon Mafia muutti panimon nimeksi Waahto Breweryn, jolta nyt ensimmäinen näyte testauksessa. Olutta on kai myyty aikaisemmin Indian Pale Ale -nimellä, mutta nyt hanalätkässä oli vähemmän harhaanjohtava nimi. 6%, hyvä väri, aika kirkas. Hedelmäpastillin tuoksu, maltainen suutuntuma, ei oikein hedelmää esillä. Brittityyliä, kevyesti katkeroa. Ei kovin raikas, jopa tunkkainen. Bruuveri, 17.12.2016.

Ale Mania IPA Mania


Kiitokset Janne Keskisarjalle taksikuljetuksen rahoituksesta Viiskulmasta Ruoholahteen. Matka olisi varmaan taittunut kosteassa sumussa kävellenkin, mutta Mersun penkillä mukavammin. One Pintissa varsin vilkasta, tosin muut asiakkaat häipyivät suhteellisen pian meidän seurueemme otettua pystypöytä haltuun.

One Pintin Belgia-turnee oli pysähtynyt Saksan puolellakin ja myös sieltä tuliaisia. Reininmaan Fritzale-mustalaispanijaan en ole viime vuosina törmännyt, mutta tämä Saksan espanjankielisellä nimellä leikittelevä Ale Mania näkyy olevan saman valmistajan uusi brändi. Bonnista siis jenkki-IPAa, 6,4%, heikosti vaahtoa, karkeaa, pihkaa. Katkeruus kohtuullista. Vihanneksinen ja yrttinen, pienempikin annos olisi riittänyt. Fritzale sai aikaan raikkaampaakin tavaraa, mutta tämä jäi pettymykseksi. One Pint, 17.12.2016. 

Tuju Saison

Lappeenrannan uudelta Tuju-panimolta ensimmäinen näyte maistoon. Pullossa jälkikäyvää saisonia, 7%, kauraa mukana. Funkya tuoksua belgiesteriaromien seassa. Maussa aivan liikaa hiilihappoa, poreiden takaa kuivahkoa hedelmäisyyttä. Jopa hieman metallista karkeutta ennen katkeruuden puuttumista. Ei siis mikään pohjanoteeraus, mutta viilaamista tuotteessa on vielä havaittavissa. Oluen nimeämisen ytimekkyydestä voisi Flying Dutchman ottaa Tujulta mallia. BrewDog, 17.12.2016.