sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Adrian McKinty: I Hear the Sirens in the Street

McKintyn kakkososa Sean Duffy -sarjasta vuodelta 2013. Tämänkin nimi on Tom Waits -sitaatti, mutta ei suoraan laulun nimi niin kuin avausosa Cold Cold Ground. I Hear the Sirens in the Street on rivi vuonna 1978 ilmestyneen Blue Valentine -levyn kappaleesta A Sweet Little Bullet from a Pretty Blue Gun. On huhtikuu 1982 Belfastissa, sisällissodan kaltainen tilanne jatkuu Pohjois-Irlannissa, mutta ei yhtä intensiivisesti kuin edellisenä vuonna edelliskirjan tapahtumien aikaan. Silti pommeja räjähtelee päivittäin eri puolilla provinssia ja Duffy tarkastaa joka aamu BMW:nsä alustan pommien varalta. Duffy on RUC:n, siis Royal Ulster Constabularyn, katolinen rikostutkija. Pohjois-Irlanti on selvinnyt ensi kertaa George Bestin peliuran aikana jalkapallon MM-kisojen lopputurnaukseen Espanjaan. Mutta kaikkien aikojen brittipelaaja Best on jo melkein 36-vuotias eikä ole pelannut huipulla 10 vuoteen. Silti spekulaatiot alkoholisoituneen Bestin mukaanotosta käyvät kiivaina. Yllättäen Argentiina aloittaa Falklandin sodan, brittiarmeijan joukkoja lähetetään Pohjois-Irlannista Etelä-Atlantille ja IRA näkee tilaisuutensa tulleen. Satuin olemaan juuri tähän aikaan kokelaana Kainuun Prikaatissa, mutta täytyy myöntää, että olin lähinnä huolestunut siitä, pystyykö Argentiina puolustamaan täysipainoisesti Espanjassa maailmanmestaruuttaan uuden ilmiömäisen tähtensä Diego Maradonan johdolla. 

McKintyn romaani alkaa loistavasti ja jännite säilyy tiheänä noin 100 sivua. Ehdin oppia pari uutta sanaakin, Pohjois-Irlanti on Euroopan pahin kakistokratia ja englannin kielen sana perse tarkoittaa tummaa siniharmaata. The grey snow clouds turned perse and black. Duffyn tiimi tutkii amerikkalaisen Normandia-veteraanin murhaa vakuuttavasti kuvatussa kontekstissa. Omituiseen yhteensattumaankin törmäsin. Romaanissa esiintyy Larnen satamakaupungissa Dougherty-niminen poliisi. Äskettäin lukemassani John McFetridgen Black Rockissa montrealilaisen päähenkilö Eddie Doughertyn isän juuret olivat Larnessa. Paul McCartneyn ja Stevie Wonderin Ebony and Ivory todetaan tuoreeltaan vuosisadan heikoimmaksi musiikkiteokseksi. 100 sivua rullaa siis hienosti. Sitten McKinty harmittavasti jämähtää vatvomaan samoja kuvioita. Vähitellen tarinan keskiöön alkaa vääntyä John DeLorean, joka on sijoittanut urheiluautotehtaansa Belfastin liepeille. Selvä huolimattomuusmokakin löytyy, Duffy varaa Bostonin lennon Heathrow'sta, mutta nouseekin koneeseen Shannonista. Loppukuvion McKinty rakentaa nyt taidolla, selvää petrausta Cold Cold Groundin jälkeen. Ei vieläkään mestariteos, mutta erittäin miellyttävä romaani kuitenkin.


lauantai 29. joulukuuta 2018

BFM Abbaye de Saint Bon-Chien 2016

Sveitsiläinen BFM on tunnustettu sour-valmistaja, tämän oluen 2013-versiota join muutama vuosi sitten hanassa Ruoholahdessa. Vuoden takaisella Sveitsi-turneella törmäsin myös Franches-Montagnesiin, kaikki panimon oluet eivät ole happamia. Mutta tämä olut siis taatusti on, korkkikin irtosi työläästi 37,5 cl viinipullosta. 11%, hillittömän ruma ulkonäkö. Tuoksu on marjaisen hapan, perunakellaria, Flanderin punaiset tulee mieleen. Marjainen on makukin, viinimarjaa, herukkaa, todella puistattavan hapan. Hiilihappoja on runsaasti, poreilu tuntuu jatkuvan kurkussa asti. Olen tykännyt lambicien jälkeenkin monista moderneista soureista, mutta BFM on ollut kova pala. En koskaan ehtinyt juoda Sorbusta, mutta voisin kuvitella sen olevan tämänkaltaista. Hyvin kuivaa, mutta epämiellyttävän nahkeaa. Alkoholi kyllä peittyy sopan sekaan. Etiketissä tätä suositellaan paistetun hanhenmaksan kumppaniksi. Itse yritin vetää raakana.  Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

Flensburger Weizen

Pilsener Saksan toiseksi pohjoisimmasta kaupungista Flensburgista (Syltin saaren Westerland on pohjoisempana) on kuuluisa klassikko, joka on nyt ilahduttavasti saapunut maitokauppalevitykseen Suomessa lakimuutoksen myötä. Samalla hyllyihin on saapunut panimon weizen, jota en ole ennen kokeillut. Tutusti patenttikorkki, mutta pikkupullo, harvemmin näkee korkkia tässä versiossa. 5,1%, vääränmuotoinen lasi, ei kunnolla vaahtoa. Tuoksussa vahvasti estereitä ja banaania. Maku on tuttua weissbieriä, hedelmäisyyttä kuivasti, purukumia, ei niinkään banaania. Voisi olla raikkaampi, jotenkin nihkeäksi jää, ei sentään tunkkaiseksi. Pohjoisessa taittuu pils paremmin kuin weizen. Ostopaikka Kajaani, Prisma.

Antoniano Marechiaro

Maitokauppaan saapunut lageria Italiasta, etiketissä näyttäisi Vesuvius pössyttelevän Napolinlahden rannalla. Panimo sijaitsee kuitenkin pohjoisessa Padovan ja Vicenzan välillä. 5,2%, kaurahiutaleita mukana. Ohutta vaahtoa, kirkas kultainen väri kaurasta huolimatta. Hieman maltainen ja aavistuksen hedelmäinen tuoksu. Maku on hieman kypsää hedelmää muistuttava, makeahko, ei tarpeeksi maltainen. Jälkimaku jää hyvin lyhyeksi. Ei pahvisuutta, mutta ei riittävästi makuakaan. Ostopaikka Kajaani, Prisma.

Thornbridge Bingen


Hospoda Koruna sinnitteli Kajaanin Raatihuoneentorilla toistakymmentä vuotta ennen kuin antoi periksi ja lyhensi nimensä Hospoksi virallisestikin, paremmin kainuulaiseen suuhun sopivaksi. Vuoden viimeisenä lauantaina puolilta päivin tutut kasvot taas kansoittaneet baaritiskin. En tunne herroista ketään, mutta samat naamat tuntuvat olevan baarissa aina tähän samaan aikaan. Itse siirryn aina ikkunapöytään lehden ääreen ja kuuntelen toisella korvalla äijien leppoista murrehuulenheittoa.

Bingeniä join VYS-pikkujoulussa sosiaalisessa tilanteessa, nyt uusi kokeilu rauhallisemmassa ympäristössä. 7,4% siis, erittäin kirkas kultainen ulkomuoto. Persikkainen tuoksu, maku hartsisempi, kuivan marjainen, jotain teemäisyyttä myös. Katkeruus kevyttä, ei tuntunut niin mallasvoittoiselta kuin Ahvenessa. Ei tämä kummmoinen ole, mutta sentään parempi kuin monet muut viimeaikaiset Thornbridgen oluet. Kajaani, Hospo, 29.12.2018.

Morten Tyldum: The Imitation Game

Kun aloitin tietojenkäsittelyn opinnot Oulun yliopistossa 1982, Alan Turing oli ensimmäinen nimi, jonka Juhani Iivari mainitsi luennollaan tietojenkäsittelyn historiasta. Silloin ei ehkä ollut vielä yleisesti tiedossa Turingin sodanaikainen toiminta Bletchley Parkissa. Pål Tyldumin sukulaispoika (?) Morten on nyt (2014) ohjannut Turingista Hollywood-leffan, joka liikkuu pääosin kolmella aikatasolla, mutta keskittyy nimenomaan ja ymmärrettävästi sotavuosiin. Tyldumilta olen aiemmin nähnyt Nesbø-tulkinnan. Yllättävän perinteinen biopic Turing-elokuva on, Tyldum ei saa kunnon suspensea hienosta aiheesta. Melkoisen suuria taiteellisia vapauksia leffan tekijät ovat ottaneet, Marian Rejewskin ja muiden puolalaisten osuus Enigman murtamisessa ohitetaan käytännössä kokonaan. Annetaan myös ymmärtää, että britit tiesivät reaaliajassa John Cairncrossin vuotavan tietoja venäläisille. Eksentristen hahmojen spesialisti Benedict Cumberbatch on vakuuttava Turingina, mutta Keira Knightley on auttamatta liian nätti Joan Clarkena. Elokuvan loppu on melkoisen töksähtävä, viranomaiset narauttavat Turingin homouden takia 1951 ja tuomiona on kemiallinen kastraatio ja itsemurha 41-vuotiaana. Varsin karu kohtalo historian ehkä suurimmalle sotasankarille. Ehkä hieman terävämmän elokuvan Turing olisi ansainnut.

keskiviikko 26. joulukuuta 2018

John McFetridge: Black Rock

Alkusyksystä etsin netistä suosituksia historiallisista kovaksikeitetyistä rikosromaaneista ja kaksi nimeä nousi esiin. 1980-luvun Belfastista kirjoittava Adrian McKinty ja 1970-luvun Montrealiin romaanejaan sijoittava John McFetridge. Miehiä yhdistää myös se, että molemmat ovat nimenneet kirjojaan kovatasoisten musiikkiteosten mukaan. McFetridgen tuotannosta löytyy romaanit nimeltä Everybody Knows This Is Nowhere ja Tumblin' Dice. McFetridgea tutkiessani huomasin verkkokaupassa Springsteenin laulujen inspiroimien novellien kokoelman Trouble in the Heartland, johon sisältyy McFetridgen erinomainen Spare Parts -tarina. McFetridge on syntynyt 1959 Greenfield Parkissa, englanninkielisessä enklaavissa Montrealin South Shoressa. Mies on sittemmin muuttanut Torontoon ja hänen ensimmäiset rikosromaaninsa, joihin edellämainitutkin kuuluvat, sijoittuvat nykypäivän Torontoon.

Vuonna 2014 ilmestynyt Black Rock on Eddie Dougherty -sarjan avaus. Ollaan 1970 Montrealissa, jota terrorisoi pommiattentaateilla ja kidnappauksilla FLQ, Front de libération du Québec. Seurasin jo tuohon aikaan varsin aktiivisesti maailman tapahtumia, mutta kovin hyvin en muista Québecin ongelmia. Ehkä ne eivät Suomessa ylittäneet uutiskynnystä samaan tapaan kuin USA:n ja Euroopan tapahtumat. Terroristeja oli riittävästi lähempänäkin.

Eddie Dougherty on 24-vuotias paikallinen konstaapeli, isä irlantilaistaustainen, äiti ranskankielinen, mutta ei Québecista vaan New Brunswickin pohjoisosista. Montrealissa riehuu nuoria naisia uhreikseen saalistava sarjamurhaaja, mutta poliisin resurssit keskitetään terroristijahtiin. Nuori Dougherty ajautuu vapaa-ajallaan tutkimaan tapauksia. Kohtuullisen omaperäinen asetelma, mutta varsin puhdaspiirteinen poliisiproseduraali romaani on rakenteeltaan. Kuten McFetridgen taustasta voi päätellä, ajankuva ja miljöö on rakennettu erittäin vakuuttavasti. Kävin Montrealissa vasta 2015, mutta kohtuullisen hyvin pystyin muistikuvienkin mukaan tapahtumia sijoittamaan. McFetridge kirjoittaa ilman turhia krumeluureja no-nonsense -proosaa, joka on aina minun mieleen. Doughertyn hahmo on varsin monipuolisesti rakennettu. Sitäkin harmittavampaa on, että itse tarina on löysä. Dramaattiset tositapahtumat värittävät taustaa, mutta itse McFetridgen fiktio ei pääse missään vaiheessa vauhtiin. Se junnaa hyvin hitaasti, samoja laiskoja kuvioita uudelleen märehtien. Luin kyllä kirjan sujuvasti, mutta mitään innostusta en tuntenut missään vaiheessa. Harmittavan vähän jääkiekkoviittauksia, Bobby Orr mainitaan vain kerran.

Two Roads Espressway

Connecticutista kahvikaurastoutia, 6,5%. Evil Twin on käyttänyt tätä Two Roads -panimoa oluidensa tekoon. Panimon oma DIPA vakuutti muutama vuosi sitten. Kuohkea vaahto, eilisen Amundsenin tapaan maitohappoinen tuoksu, nyt myös kahvia selvästi. Täyteläinen runko, kuivaa kahvisuutta, hieman hedelmäisyyttä, maitoa, ei mausteita, ei makeutta. Parempi tapaus kuin eilen, mutta jälkimaku ei ole miellyttävä, se muistuttaa hieman kahvinporojen imeskelyä. Muuten tämä on mukava olut, tällaisia kannattaa USA:stakin tuoda, säilyvyys parempi kuin aromihumalaoluissa. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

tiistai 25. joulukuuta 2018

Amundsen Rebel King

Imperial stoutia Oslosta, 8,5%. Heikko vaahto, maitohappoinen ja kuivan paahteinen tuoksu. Maku mausteinen, anista ja lakritsaa, suolaisuuttakin, mutta ei salmiakkiin asti. Kohtuullisen kuiva stout, mutta tykkään enemmän kahvin ja tumman suklaan leimaamista oluista. Jälkimaku on mausteisen lakritsainen edelleen. Kahvia, kaakaota ja vaniljaa lisätty, mutta ei ole makeutunut liikaa. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

Trouble in the Heartland

Pukki toi ehkä täydellisimmän joululahjan, jonka olen koskaan itselleni antanut. Vuonna 2014 ilmestynyt kokoelma rikosnovelleja, joita Bruce Springsteenin laulut ovat inspiroineet. Hyvin lyhyitä, kaikkiaan 41 kpl. Novelleilla on jokin Springsteenin laulun nimi, mutta kirjoittajat ovat sitten varsin vapaasti lähteneet tarinoissaan eri suuntiin. Taso tietysti vaihtelee, mutta suurin osa on hyvin piirrettyjä tuokiokuvia elämästä yhteiskunnan karummissa kerroksissa. Yleensä kyseessä ovat pikkurikolliset. Se on vähän yksipuolista ajatellen Springsteenin koko tuotantoa, mutta rikosfiktiorajaus tietenkin vaikuttaa. Osa kirjoittajista viittaa enemmänkin valitsemansa laulun sisältöön. Pari selvää jatko-osaa löytyy, yksi parhaista on Ryan Saylesin New Orleansiin sijoittuva Highway Patrolman -sequel. Kanadalainen John McFetridge kertoo herkullisesti mitä Spare Partsin Janeylle tapahtui sen jälkeen, kun hän oli saanut vihkisormuksestaan panttilainaamosta kylmää käteistä. 

Dennis Lehanea lukuunottamatta itselleni aiemmin tuntemattomia kirjoittajia. James Grady on tuttu Six Days of the Condor -leffan taustateoksen laatijana. Lehanen State Trooper käynnistää homman tunnelmallisesti New Jersey Turnpikelta, Springsteenin tekstin henkinen tarinamuunnelma. Seuraavana Prove It All Night, josta Jordan Harper on vääntänyt Terence Malickin Badlands-leffan tyyppisen Bonnie & Clyde -saagan. Useimpien novellien tyylilaji on klassinen pulp, vieläpä erityisen väkivaltaisesti. Yleensä jokin väärä valinta lähes satunnaisessa tilanteessa johtaa onnettomiin lopputuloksiin. Osa on varsin yllätyksettömiä, mutta mustaa huumoriakin löytyy esim. Chuck Wendigin twistaamasta Queen of the Supermarketista tai Brian Panowichin lähes Beckett-tyylisestä Wreck on the Highwaysta. Poe-tyylistä kauhua esiintyy Chris Holmin Mansion on the Hillissä. Christopher Irvin siirtää Death to My Hometownin yllätyksettömästi, mutta vakuuttavasti Detroitiin. Suoranaisia poliittisia kannanottoja löytyy vähemmän, mutta Matthew Louisin My Hometown pureutuu olosuhteisiin, joista Trumpin kannatus on syntynyt. Louisin tarinakin on silti varsin moniselitteinen. Muutamia tyylikokeiluja crime fictionin reunoillekin esiintyy. Chuck Reganin Radio Nowhere on avaruusscifiä ja Lela Scott MacNeilin Darkness on the Edge of Town jonkinlainen lesbodystopia. Lincoln Crislerin Born to Run -novellissa Wendy saa hilpeästi Afganistanissa sotivan päähenkilön juoksemaan, siis kuntoilumielessä. Tarina kyllä kiristyy karummaksi loppupuolellaan. Richard Brewerin tyylipuhdas gangsterieepos Last to Die niittaa sitten kokoelman vakuuttavasti päätökseen. En ole novellikokoelmien erityinen ystävä, mutta tämä oli poikkeuksellisen miellyttävää luettavaa.

maanantai 24. joulukuuta 2018

Lehe Suur Paks Mastif 2016 Vintage

Barleywinea Virosta, 9,6%. Ruma samea ulkonäkö, heikosti vaahtoa. tuoksussa kuivattua hedelmää. Maku karamellinen, toffeinen, rasvainen, hedelmäpastillimainen. Hieman myös jotain karvasta mausteisuutta. Ohut runko, ei jälkimakua. Barleywine ei ole suosikkityylejäni, mutta parhaissa olen törmännyt runsaampaan hedelmäisyyteen ja katkeruuteenkin. Ei tämä onneksi liian makea ole, mutta ei tyylissään tunnu erityisen kovatasoiselta. Vaikka ei siis mitään varsinaista ongelmaa havaittavissa. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

Haapala 101 Pohjoisen Porter

Lisää ostoksia Haapalan panimolta. Suomen 101-vuotispäivän kunniaksi pantu porter, pieni erä, 500 pulloa. Vain 4,5%, kuohkea beige vaahto, tuoksussa paahteisuutta ja kypsää luumumaista hedelmää. Maku on tuoreen paahteinen, hieman tervainen, enemmän mausteisuutta kuin hedelmää, hyvin kuivaa. Kuohkea pehmeä suutuntuma, jälkimaussa hivenen peräkärryäkin. Oikein hallittu puhdas suoritus taas Korhonen & Tyler -suunnalta. Maitoisuutta jonkin verran, maitoista happamuutta myös. Etiketissä ei näy nimessä 101-määrettä, mutta kun panimo omilla sivuillaan sitä käyttää, niin nimetään se sitten niin. Ostopaikka Sotkamo, Haapala BnB.

Juho Kuosmanen: Hymyilevä mies

Tämä uusi (2016) kotimainen elokuva on saanut kovaa suitsutusta, eikä syyttä. Elokuva kertoo nykyään varsin utopistiselta tuntuvasta aiheesta, kokkolalainen Olli Mäki ottelee ammattinyrkkeilyn maailmanmestaruudesta Helsingin Olympiastadionilla kesällä 1962. Elokuva ei kuitenkaan ole The Set-Upin tai The Harder They Fallin kaltainen perinteinen nyrkkeilyelokuva, vaikka modernin mustavalkokuvauksen visuaalisuus tuokin mieleen Raging Bullin. Hymyilevä mies on nimittäin romanttinen komedia, korkeintaan romanttinen tragikomedia, joka keskittyy Mäen valmistautumiseen titteliotteluun kunnianhimoisen managerin Elis Askin ohjaamana. Kuosmanen onnistuu tavoittamaan ajankuvan kohtuullisesti Keski-Pohjanmaan pikkuteillä ja Helsingissä rautatieaseman ja stadionin kulmilla, jotka eivät juuri ole sen jälkeen muuttuneet. Tuntuu satavan koko ajan. Satuin syntymään samoihin aikoihin ja olen vanhemmiltani kuullut kesän 1962 olleen poikkeuksellisen surkea.

Mäen rakastuminen on tässä elokuvassa poikkeuksellisen uskottavaa, koska Oona Airolan suoritus perholaisena maalaistyttönä on niin hämmentävän raikas, mitään vastaavaa en muista nähneeni pitkään aikaan. Olen nähnyt Olli Mäestä paljon valokuvia ja jonkin verran live-filmiäkin. Niin on varmaan häntä näyttelevä Jarkko Lahtikin, koska hän saavuttaa hilpeästi juuri samanlaisia eleitä ja ilmeitä kuin jäyhä leipuri. Eero Milonoff on yhtä vakuuttava Askina. Askin perhekuviot vaikuttavat omituisen absurdeilta, en tiedä mitä todellisuuspohjaa niillä on. Mäen kommunismi, jonka takia suhteellisen varma olympiakulta 1960 meni sivu suun, tulee esille vain yhdessä kohtauksessa. Elokuva antaa ymmärtää, että tappio Davey Moorea vastaan oli luonnollinen seuraus hillittömästä pakkolaihduttamisesta ja kihlautumisesta ottelupäivänä. Tosiasiat tukevat teoriaa, mutta ehkä se ei koko totuus kuitenkaan ole. Mäki oli parhaimmillaan vasta pari vuotta myöhemmin ja tuskin olisi Moorea voittanut paremmallakaan valmistautumisella. Elokuva päättyy levolliseen feelgood-tunnelmaan, joka tuntuu osuvalta. Joistakin samankaltaisuuksista huolimatta Mäen kohtalo oli tyystin toisenlainen kuin toisella ammattinyrkkeilijäkommunistilla, Tarmo Uusivirralla.

sunnuntai 23. joulukuuta 2018

Haapala Hiukan Helmeilevä

Hiukka on kuuluisa hiekkaranta Sotkamon kirkonkylässä, jossa muistan käyneeni uimassa hyvin nuorena serkkujeni kanssa. En muista mihin tilanne liittyi, minulla oli sukulaisia käytännössä kaikissa Kainuun kunnissa, mutta ei Sotkamossa. Samalla rannalla Sotkamon Jymyn pelaajat käyvät syksyisin rypemässä voitettuaan Suomen mestaruuden viereisellä pesäpallostadionilla. 

Ostin eilen käydessäni Haapalan panimosta sixpackin erilaisia talon oluita mukaan. Haapalan panimo on siis nimennyt golden alensa paikallisen lokaation mukaan, 4,7%, kauraa mukana. Vaalean ruskea väri, lähes kirkas, keskitäyteläinen vaahto. Tuoksussa kypsää hedelmäisyyttä. Hunajainen maku, aika runsaasti hiilihappoinen, marjaisuutta, lakkaa. Ei tyypillinen golden ale, sitrus puuttuu. Omaperäisyyttä on, raikkauttakin, vaikka ei ehkä aivan tuoreimmillaan enää. Runsaat hiilihapot eivät varsinaisesti ole ongelma, mutta vähemmän niitä silti toivoisin. Jälkimaussa on kohtuudella katkerampaa potkua. Tämä ei oikein minulle toiminut, tykkään hedelmäisemmästä menosta. Ostopaikka Sotkamo, Haapala BnB.

Mikko Salmi: Olut! Kotimaiset panimot ja oluet

Kommentoin Mikko Salmen viimevuotisen Olut!-kirjan nimeä mielikuvituksettomaksi. Eiköhän mies pukkaa nyt ulos täsmälleen samannimisen kirjan, pienellä alaotsikolla vain erotettuna. Luin jostain, että nimi on kustantajan vaatimus. Ehkä tässä onkin sitten muotoutumassa päätalotyyppinen Olut!-kirjasarja. 

Viime vuonna Salmi esitteli oluttyylejä ja omia kokemuksiaan. Nyt fokuksessa ovat kotimaiset panimot haastattelujen kautta, Salmen oma ääni kuuluu lähinnä esimerkkioluiden arvioinneissa. Osassa esittelyistä panimon avainhenkilö kertoo minä-muodossa tarinansa, osa on perinteisempiä dialogi-muotoisia haastatteluja. Mukana on 20 panimoa, eli noin viidesosa nykymäärästä. Salmi kertoo oluen laadun olleen perustava valintakriteeri, varmaan muitakin karsintasyitä on ollut, ehkä käytännön järjestelyjen takia. Mukana on mm. Plevna, Laitila, Malmgård ja Suomenlinna, mutta ei Beer Hunter's, Stadin tai Vakka-Suomen. Uudemmista kirjassa tilaa saavat oululaiset Maistila ja Sonnisaari, Mathildedal, Ohrana sekä Takatalo & Tompuri. Poissa ovat esim. Tuju, Linden, Olutpaja, Bock's Corner ja Fat Lizard. 20 panimon lisäksi Salmi esittelee muualla panevan Flying Dutchmanin ja mallastamo Viking Maltin, jolla ei ole omaa kaupallista panimoa. Tämä hieman närästää pedanttia lukijaa, miksi sitten ei ole mukana vaikkapa Uuden-Seelannin suomalaispanimo Mata?

Kirjan johdannossa Salmi, Põhjalan skottipanija Chris Pilkington, Sennen Yvan de Baets, maahantuoja Janne Lehtinen, Alkon Mika Kauppinen ja Olutkoira-blogisti Teemu Vass pohtivat olutrendejä. Esille tulee mm. craft beer -termi, joka on jakanut brittejä kiihkeämmin kahteen leiriin kuin brexit. Salmi käyttää termiä jonkinlaisena teemana kirjan haastatteluissa. Odotetusti craft tai käsityöpanimo herättää Härmässä vähemmän intohimoja, mutta pienpanimo tai pelkkä panimo tuntuu olevan suomalaispanijoille läheisempi nimitys. 

Vaikka Flying Dutchmanin Ronald de Waal on kirjassa mukana hieman horjuvin perustein, niin hänen tarinansa on kirjan viihdyttävimpiä. Harmittavasti hän ei kerro Flying Dutchmanista oikeastaan mitään, vain aikaisemmista vaiheistaan, joihin liittyy mm. nostalgisia värähdyksiä tuova Bergzigt-olut. Mitään erityisen mehukkaita skandaalipaljastuksia kirja ei sisällä. Kovinta kamaa on Sam Viitaniemen muistama kauhea kanuuna Palvasalmen olutfestareilta. Samainen Viitaniemi paljastaa merkkaavansa kaupassa tussilla olutpulloja ja tulevansa viikkoa myöhemmin katsomaan, onko pullo vielä jäljellä. Yksi kirjan teemoista on olutfestivaalien merkitys ja kannattavuus panimoiden kannalta. Plevnan Viitaniemi toteaa vain Helsingin SOPPin olevan taloudellisesti kannattava. Onkohan myös ulkomailla festivaalitilanne tällainen? Hopping Brewstersin Kimmo Kyllösellä on kuulemma räväkkä sahtimielipide, mutta se jää cliffhanger-tyylisesti kertomatta. Ehkä Olut!-sarjan seuraavassa osassa? Myös Takatalo&Tompurin tarinaa kertovan "Mikon" sukunimi jää arvoitukseksi, mutta se ei varmaan ollut tarkoituksellista. 

Santtu Korpinen ja Hannu Nikulainen esittelivät vajaat viisi vuotta sitten Suomen kaikki 35 panimoa. Mikko Salmen tämä kirja vertautuukin eniten ehkä heidän teokseensa. Aiemmassa kirjassa oli vakiokysymysformaatti, joka teki kokonaisuudesta hieman kankean kaavamaisen. Salmi antaa haastateltavien puhua rennommin mistä haluavat ja kokonaisuus on elävämpi. Mutta onpa viidessä vuodessa todella tapahtunut paljon. Välissä ilmestyi Juha-Pekka Jylhän Juomien Suomi, joka rönsyili panimoiden ulkopuolelle ja pyrki toimimaan lähinnä matkaoppaana. 

Erittäin sujuvaa kieltä Salmi taas tuottaa, kirjaa on pelkkä ilo lukea. Edellisen kirjan kuviakin kehuin, mutta tällä kertaa alkoi kyllä ottaa rankasti päähän olutkuviin änkeävät nuket ja lelut. Navettapanimoja Suomessa näköjään ovat Haapalan ohella ainakin Malmgård, Ruosniemi ja Takatalo&Tompuri. Löysin kirjasta omankin nimeni. Sonnisaaren Timo Kanniainen muistelee tuoneensa minulle kotioluitaan arvioitavaksi, olin ehkä ensimmäinen bloggaaja, joka kirjoitti kotioluista.

Ingmar Bergman: Persona

Persona oli ensimmäisiä näkemiäni Bergman-leffoja 1980-luvun alussa. Näin sen muuten Oulun uuden kirjastotalon Pakkala-salissa, eli jonkinlaisia déjà vu / bon voyage -fiiliksiä on ennen Oodi-kirjaston Regina-salin tsekkaamista. En tykännyt Personasta ja katsomiskerta on jäänyt ainoaksi. Varmaan suuri osa elokuvasta meni suoraan yli hilseen. Alkupuolen sairaalamiljöö saattoi ahdistaa, kävin niihin aikoihin katsomassa sairasta isoäitiäni sairaalassa. Nyt nähtynä heti Personan prologi loksauttaa leuat auki. En muistanut, että elokuvassa on tällainen surrealistinen palleaiskusarja heti kärkeen. Voisi olla suoraan Buñuelin Andalusialaisesta koirasta. Elokuvan edetessä tuli mieleen, että Luis Buñuel puolestaan saattoi ottaa vaikutteita jähyväiselokuvaansa Cet obscur objet du désir Personasta, kahden naisen sekoittumisessa yhdeksi on ainakin pinnallista yhteyttä. Aika persoonallinen ja ainutlaatuinenkin Persona on, Bibi Anderssonin sairaanhoitaja puhuu koko ajan ja Liv Ullmannin potilas kuuntelee vaieyen. En silti nytkään oikein saanut punaisesta langasta kiinni, kovin abstraktilta ja jopa tekotaiteelliselta leffa tuntuu. Parempaan Bergman pystyi muissa teoksissaan.

lauantai 22. joulukuuta 2018

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Muistan Jussi Valtosen romaanin saaneen poikkeuksellisen hyvää kritiikkiä 2014 ja sitten vielä Finlandia-palkinnon. Kirjan lukeminen on ollut mielessä oma-aloitteisestikin, mutta nyt se toteutui työpaikan kirjapiirin kannustamana. Eeppistä kerrontaa, 550 sivua, kolmen eri henkilön näkökulmasta. Aihepiiri mielenkiintoinen, miljöö myös, teoksen tapahtumat sijoittuvat Suomen lisäksi USA:n ehkä ankeimpaan suurkaupunkiin Marylandin Baltimoreen. Kaupungissa on myös maineikas Johns Hopkinsin yliopisto, joka taitaa olla Valtoselle tuttu omakohtaisesti.  Dramaattista efektiä tulee elokuvamaisesti, kun 17 vuotta maan alla pysyttelevät kaskaat nousevat taas ilmaan valtavana massana 2013. Kieli on minun makuun liian runsasta, koukeroista ja kankeaa. Tarina rönsyilee kuivan huumorin kautta ironisesti moniin eri aiheisiin.

Aloitusluku kuvaa naisen näkökulmasta mustasukkaisuutta oikein uskottavasti.  Amerikanjuutalaisten ja suomalaisten kulttuurieroja pohdiskellaan perusteellisesti. Suomalaisen ns. sivistyneistön USA-inhoa tarkastellaan sarkastisesti, Jim Jarmuschia ja Tom Waitsia kyllä diggaillaan, mutta edes New Yorkissa ei haluta vierailla. Kovaa kritiikkiä Suomen ummehtuneista yliopistoympyröistä. Sekin tuntuu osuvalta, vaikka omat kokemukseni ovat jo yli 30 vuoden takaa. Sosiaalisen median parodiointi on jo hieman ehtinyt vanhentua, vaikka Valtonen siirtyykin tässä sujuvasti dystooppisen scifin puolelle. Lääkkeiden testaaminen teineillä vaikuttaa paisutetulta vitsiltä, vaikka USA:n opioidikatastrofiin suhteutettuna hymy hyytyykin. Lääketeollisuusmafiaan pureudutaan lähes John le Carrén Constant Gardenerin intensiteetillä. Satiirin kohteeksi joutuu jopa kirkonpolttohevi. 

Erilaisia aineksia on selvästi liikaa, tykkäisin enemmän tiivistetymmästä kerronnasta. Epäilin hetken tätä tekijän debyyttiteokseksi, johon on ympätty kaikki siihen asti kertynyt. Romaani on kuitenkin Valtosen kolmas. Trillerinä teos ei oikein toimi, ei varmaan ole ollut tarkoituskaan, kovin ennakoitava itse juoni on. Luin kyllä romaanin sujuvasti ja mielenkiinnolla, mutta en kunnolla vakuuttunut lopputuloksesta. Valtonen tuntuu olevan tarkka yksityiskohdissa, mutta ainakin Steve Earlen nimi tulee kirjoitettua väärin.

Haapala Riuskasti Rukiinen










Suunnittelin viime kesänä vierailua tuoreeltaan Kainuun ensimmäisessä modernissa panimossa Sotkamossa, mutta oluet eivät ehtineet valmiiksi. Lokakuussa pääsin sitten Helsingissä maistelemaan kuusenkerkkä-alea ja tervaporteria. Joensuun Jaska-kollega ehti tuoreeltaan raportoimaan paikan päältä. Nyt sitten lähes 20 asteen rapsakassa pakkaskelissä lopulta paikalle. Panimo sijaitsee hieman haastavassa paikassa Vuokatinvaaran "väärällä" puolella Joensuun tien varressa. Lumi oli tuiskuttanut viitan peittoon ja ajoin ensin risteyksen ohi. Pienellä mäellä perinteinen siistin näköinen maatila. Parkkipaikalla kiinnitti huomiota Teslan logolla merkityt lataustolpat. Vuokatin matkailubisnes hyrrää käsittääkseni lujaa ja siihen varmaan Haapalankin bisneskeissi pohjautuu.

Bed & Breakfast -konseptilla siis mennään, majoitustilat keltaisessa päärakennuksessa. Panimo ja ravintola on remontoitu punaiseen navettaan. Lehmiä tai muita eläimiä ei näkynyt. Isohko ravintola, panimo peräosassa, eteisaulassa oluita myynnissä mukaan. Hirsirakennus, oikeastaan klassinen panimoravintola saksalais-amerikkalaiseen tyyliin. Odotin hieman joulunalusruuhkaa, mutta paikalla vain yksi pariskunta lounaalla. Juodessani olutta paikalla kävi kuitenkin tasaisesti asiakkaita ostamassa oluita mukaan, toivottavasti kauppa käy jatkossakin. Valitsin paikan päällä juotavaksi valikoiman vahvimman ruis-IPAn, 6,4%. Lasin täyttäminen kesti varsin kauan. Ruskeaa ja sameaa. Maltainen maku, pihkaista, makeaa, tuoretta. Hieman katkeruutta, ehkä liian makeaa. Ei oikeastaan hedelmäinen, rukiin leipäisyys hallitsee kokonaisuutta. Omaperäinen tämäkin olut aiempien kokeiltujen tapaan, mutta IPA-termin tästä olisi kyllä voinut tiputtaa. Ei Korpikuusen Kuiskauksen tasoa, mutta tasokas puhdas olut tämäkin on. Sotkamo, Haapala BnB, 22.12.2018.

torstai 20. joulukuuta 2018

Sessio #10: Oluen laadusta

Olutbloggaajilla venähti tähän pitempi parin kuukauden tauko sessiosarjassa, mutta nyt Anikó Lehtinen aktivoitui alustajaksi. Aiheena aina ajankohtainen oluen laatu. Aiempaan tapaan palaan tässäkin sessiokirjoituksessa muistojen pariin.

Monen muun asian tavoin laatua kaipaa eniten silloin, kun sitä ei ole. Helpointa olutlaatupohdinnassakin on tarttua laatupuutteisiin tai -ongelmiin. Muuan vanhempi herrasmies kehotti minua 1980-luvun alkuvuosina juomaan baarissa aina pullo-olutta, koska hanaolut on usein pilaantunutta. Kohtasin siis hanahygieniaongelman, joka tuolloin(kin) oli ilmeisesti yleinen. En silloin vielä sisäistänyt, millaiselta pilaantunut olut maistuisi. En erityisemmin asiaan kiinnittänyt huomiota, koska joka tapauksessa siihen aikaan join mieluummin viskiä kuin olutta. En myöhemminkään noudattanut veteraanin neuvoa, koska tuntui järjettömältä mennä baariin juomaan pullo-olutta, jota saattoi juoda muuallakin, halvemmalla. Mielestäni myös jopa vaalea teollinen lager maistui raikkaammalta suuremmasta astiasta kuin pullosta. Mutta opin kyllä valitsemaan sellaisia baareja, joissa oluen kierto oli nopeaa ja hanojen kuntoon kiinnitettiin huomiota.


Hanaongelmien aiheuttaja on siis yleensä baarinpitäjän välinpitämättömyys. 1990-luvun ensimmäisen suomalaisen pienpanimobuumin aikana törmäsin toiseen syylliseen. Suomalaisia teollisia oluita ja Suomeen tuotuja hyvälaatuisia oluita juodessa ei tarvinnut pelätä oluen valmistajan mokauksia. Suomessa uudet pienpanimot lähtivät varsin kevein eväin liikkeelle ja tarjolle tuli huonolaatuista olutta suoraan valmistajilta. 1996 juutuin sumun takia koko päiväksi Prahan lentokentälle ja juttelin pitkään Joutsan Joutotuvan panimon omistajan kanssa. Vaikka panimo sijaitsi sahdin ydinalueella, ei omistajalla tuntunut olevan mitään taitoa oluentekoon, jopa minä ymmärsin sen. Ei myöskään kunnianhimoa tehdä sellaista olutta, jota Prahassa oli tarjolla. Oulussakin oli siihen aikaan paraatipaikalla Oulun Panimo, jossa ulkopaikkakuntalaisia piti varoittaa tilaamasta talon omaa juomakelvotonta olutta. Vuosituhannen vaihteessa luonnonvalinta kuitenkin toimi kohtuudella ja laadun unohtaneet toimijat poistuivat alalta. Toisen panimonoususuhdanteen aikana 2010-luvulla tilanne on ollut parempi, vaikka kaikilla yrittäjillä laatu ei ole nytkään ollut ensisijaisena arvona.

1990-luvun jälkipuoliskolla aloin perehtyä brittiläiseen real aleen. Se on laatumielessä olutmaailman kuninkuuslaji. Ei riitä, että valmistaja, kuljetustoimijat ja baarinpitäjä hoitavat hommansa viimeisen päälle. Real tai cask ale muuttuu koko elinkaarensa ajan, joten käytännössä etulinjassa toimivan tarjoiluhenkilön olisi tarkkailtava oluen kuntoa koko ajan. Cask alella on tarkat vaatimukset, joten periaatteessa on helppo huomata, milloin se ei ole kunnossa. Se ei saa olla liian kylmää eikä liian lämmintä. Se ei saa olla flättiä, mutta siinä ei saa olla paljoa hiilihappoa. Se ei saa olla sameaa (sori NEIPA-boit, ei todellakaan murkya). Elämänsä ehtoolle saapuneeseen cask aleen muodostuu etikkainen tuoksu ja maku, jonka ainakin minä tunnistan erittäin herkästi. Silti oli korkea kynnys ensimmäisiä kertoja huomauttaa baarimestaria huonolaatuisesta oluesta. Tylyä reaktiota on tullut takaisin ja nytkin Britanniassa yritän hahmottaa minkälaista henkilökuntaa on paikalla, olen jättänyt viime aikoinakin kommentoimatta asiaa. Toisenlaisiakin muistoja on. Kerran Oluthuone Leskisessä mutisin hajamielisesti tiskillä, että kaikki ei ehkä ole caskissa kunnossa. Taisi olla Kelan Matti, joka pyöräytti pumppulätkän samantien ympäri ja lopetti tuotteen myynnin siihen. Hieman hätkähdin, valtaa ja vastuuta voi olla (kanta-)asiakkaallakin.

Koska Wehrmachtin 7. Vuoristodivisioona (komentajana Ambergin olutkaupungissa 1975 kuollut August Krakau) poltti isäni kotitalon syyskuussa 1944, välttelin Saksa-vierailuja vuoteen 1999 asti. Vasta silloin join tuoretta saksalaista pilsiä lähellä valmistuspaikkaa. Siinä vaiheessa yksi suosikkioluttyylejäni oli tšekkiläinen pils. Olin käynyt Tšekissä useita kertoja, myös Urquellin panimolla. Kun pääsin juomaan saksalaisia puhtaita pilsnereitä, en enää pystynyt nauttimaan samalla tavalla tšekkiläisistä "alkuperäisistä" pilseistä. Syy on diasetyyli, jonka makua monet vertaavat voihin tai kermatoffeeseen. Tykkään edelleen tšekkipilseistä, mutta joka kerran niitä juodessa diasetyyli häiritsee. Monien mielestä bug on tässä tapauksessa feature, eli diasetyylin maku on tyylinmukainen piirre tšekkipilseissä. Itse olen nyt kääntynyt eri kannalle, diasetyyli on laatuongelma myös tšekkioluissa. Tšekkipanimoiden pitäisi korjata prosessiaan, jotta diasetyyli saataisiin pois pilaamasta hienoja oluita.

Ehkä tämä riittää tällä kertaa laatuongelmista. Toki kaipaan vanhoja hyviä aikoja, jolloin ei tarvinnut miettiä onko oluen happamuus tarkoitettu ominaisuus vai laatuongelma. Niitä vanhoja aikoja, kun amerikkalainen ammattiyhdistyksiin järjestäytynyt työväki teki laadukkaita autoja, kuten Steve Earle edellä ja Bob Seger tässä jäljessä raportoivat.


PS. Unohdin mainita, että jutun avauskuvassa on laatukalustoa oluen elämän tuonpuoleisesta ympäristöstä. Kyseessä on Thomas Crapper (sic!) -yhtiön kunnianosoitus Tim FitzHighamille, joka 2005 souti Englannin kanaalin yli kylpyammeessa. Ilmeisesti vasta toinen henkilölle omistettu pönttö, ensimmäisen sai kuningatar Victoria. Rajoitettu painos, vain 100 kappaletta valmistettu. Bongasin tämän yksilön viime itsenäisyyspäivänä Lontoossa Craft Beer Company St. Mary Axe -baarin miesten vessasta.

keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Mattsson Imperial Porter

Vantaan lentokentän baarissa taas Springsteeniä taustamusiikkina, joten baarimestari Markus taas työvuorossa. Olin jo tilaamassa Stallhagenin Celebrationia, mutta viime hetkellä huomasin ensi kertaa Mattssonin hanalätkän. Tämä Hartwallin Lahden tehtaalle värkkäämä pienempi tuotantolaitos on melkein jo ehtinyt unohtumaan, kun mahdolliset siellä tehdyt oluet on myyty eri nimillä. Nyt sitten on siis lopulta älytty käyttää Mattssonia myös brändinä. Imperial porter, mutta vain 7%. Vaihtelin Markuksen kanssa nopeita kommentteja Springsteenin viimeisimmistä vaiheista ja hieman ihmettelin muistivihon kanssa ympärillä hääräävää mieshenkilöä. 

Siirryin baarin laajennusosan puolelle nauttimaan Mattssonin tuotetta. En ehtinyt kunnolla aloittaa ennen kuin samainen muistivihkoherra saapui esittäytymään. Petteri Ala-Kivimäki Helsingin Sanomista ja halusi haastatella minua Oak Barrelista kertovaan juttuun baarin "kanta-asiakkaana". Huvittava tilanne, mutta en keksinyt heti mitään syytä kieltäytyäkään. Petteri kyseli kaikenlaista ja vastailin sen mitä kykenin. Miika Juntusta ja Kärppiä tuli kommentoitua. Artikkeli ilmestynee joulun jälkeen, saa nähdä pääsenkö juttuun mukaan. Aikaa kului sen verran, että Kajaanin koneen lähtöaika alkoi olla käsillä. Horsin Mattssonin oluen nopeasti tuulensuojaan. Mieleen jäi sen verran, ettei olut kovin herkullista ollut. Ei kunnolla puhdasta paahteisuutta, vaan pikemmin pohjaan palaneen kahvin vivahdetta. Ei raikkaampaa hedelmäisyyttä, vaan nihkeää esanssisuutta. Liian makea, mutta silti ohuehko. Ei siis kovin hyviä vaikutelmia, mutta arvio jäi kovin pikaiseksi. Vantaa, Oak Barrel, 19.12.2018. 

tiistai 18. joulukuuta 2018

Fuller's Thornbridge Flora & The Griffin


Post-cinema -olueksi valikoitui nyt kahden englantilaisen eri sukupolven panimon yhteistuotos. Yleensä Angleterressa tässä käyttötilanteessa käännyn riilipumppujen ääreen, mutta niissä oli nyt tuttua Oracle/Mary Jane -kamaa. 7,4%, red rye ale. Kirkas, punaruskea , maltainen tuoksu. Melko kylmää. Keksiä, karamellia, makeahko, ei leipäisyyttä. Ei katkeruutta, ei oikein vakuuttanut. Jenkkihumalia käytetty, mutta niitä en nyt löytänyt. Onhan tässä särmikkyyttä, mutta ainakaan näin kalseana keg-tavarana ei kolahtanut millään tavalla. Angleterre, 18.12.2018.

Robert Bresson: Le Diable probablement

Vihoviimeinen vierailu Orionissa elokuva-arkiston (KAVI) ohjelmiston merkeissä. Esitystoiminta teatterissa ilmeisesti jatkuu, mutta näissä asioissa olen kokemusten perusteella erityisen kyyninen. En usko palaavani tänne enää koskaan, ennen kuin näen kiinnostavan elokuvan uudessa ohjelmistossa. Robert Bresson on suurimpia sankareitani, joten tämä leffa oli erityisen sovelias jäähyväisistunnoksi. Näin tämän Bressonin myöhäiskauden elokuvan vuodelta 1977 aivan elokuvaharrastukseni alkuaikoina 1980-luvun alkupuolella. Taisi olla jopa ensikosketukseni Bressoniin. En tykännyt yhtään, taisin oikein inhota intensiivisesti koko tuotosta. Sittemmin olen saanut laajempaa tuntumaa Bressoniin ja nyt voin tietysti katsoa elokuvaa koko tuotannon valossa. Alkeellinen näyttelijätyö oli yksi kritiikin kohteistani, mutta nyt se ei tuntunut yhtään vaivaannuttavalta. Ei tämä kuitenkaan nytkään täysin vakuuttanut. 70-vuotias ohjaaja on yrittänyt selvästi väkinäisesti samaistua pahasti väljähtyneiden 1968-anarkistien jälkeläisten avuttomaan kapinallisuuteen 70-luvun ahtaammassa pelitilassa. Elokuva on melko ryhditön, ei lähelläkään samanlaista kirkasta kohtalonomaista kliinisyyttä kuin Bressonin lopullisessa testamenttiteoksessa L'argent  kuusi vuotta myöhemmin. Alun ympäristöongelmien esittely saattaa nyt tuntua profeetalliselta, mutta niinpä vain näitäkin ongelmia on saatu siirrettyä 40 vuotta eteenpäin ja homma toimii edelleen. Nytkin nähtynä tämä taitaa olla Bressonin tuotannon vaatimattomin teos.

Evil Twin I Always Felt Closer To IPAs Than I Did To People

Nerokkaasti nimettyä connecticutilaista DDH IPAa tuli vasta nyt vastaan. Aiemmin olen nähnyt tämän nimen vain Janne Keskisarjan teepaidassa. Galaxy, Citra, Simcoe, Falconer’s Flight. 7,5%. Ei kovin sameaa. Maku ei kovin raikas, mutta ei vihannesta, kyllä tässä sitrushedelmä jyllää. Ohuehko mallaskomppaus, mutta yllättävän tanakka perälasti katkeruudessa. Tuoreena olisi varmasti parempaa, mutta ei mikään huono tuote virittäytyessä Robert Bressonin leffaan. Pien, 18.12.2018.

Wylam Child In Time

Tein vielä yhden yrityksen saadakseni Springsteenin Broadway-levyn ilman nettitilausta, mutta ei sitä Fennicastakaan löytynyt. Tähän on tultu, ymmärrän tilanteen, nostan kädet pystyyn. Siirryin Pieneen, jossa soundtrackina Little Featin Fat Man in the Bathtub, jota en muista kuulleeni julkisessa tilassa ehkä 30 vuoteen. Ei tainnut kuulua bändin settiin livekeikalla New Yorkin Syracusessakaan 2006.  Newcastlen IPAn nimessä näppärä viittaus Deep Purplen biisiin, 7,4%, samea, karamellisen makea, hieman hartsinen. Makeaa hedelmäisyyttä myös. Ei riittävän raikas, ei tarpeeksi katkeruutta. Pien, 18.12.2018.

Artezan Panie, Co Pan?

Eilen tapaamani Antti J. Jokinen lahjoitti tuliaispullonkin, NEIPAa Varsovan länsipuolella sijaitsevasta panimosta. Artezan ennestään tuttu, se oli tehnyt ensimmäisen oluen, jonka join Puolan maaperällä vajaat kolme vuotta sitten Krakovassa. Citra ja Mosaic, 6,0%, WLP066 London Fog -hiivaa. Ei enää kovin tuoretta, mutta Antin mukaan oletettavasti vielä kunnossa. Oluen nimi jonkinlainen sanaleikki. Antti sitä hieman selitti, mutta ehdin jo unohtaa. Google Translate ei taida oikein avata pointtia. Toimii tosin kohtuudella suomeksikin Panit sopan?

Melkoista soppaa tämä nimittäin on. Todella sameaa, keskikeltaista mehun ulkonäköä, isokuplainen höttöinen vaahto, joka kuitenkin melko kestävää. Tukkoiseenkin nenään tuntuvaa sitrusaromaattisuutta.  Maku on hedelmäinen, varsin raikaskin, melko runsaasti hiilihappoa, hyvin kuiva. Maku jatkuu ilahduttavasti takapenkille asti, katkeruutta on lähes tarpeeksi mukana. Makua on kaikin puolin runsaasti, mutta tasapainoisesti. Ei tässä oikein mikään osa-alue pahasti horjahda. Mallasrunkoa voisi nostaa, mutta NEIPAssa silläkään ei niin väliä. Hiilihappoja voi vähentää hölskyttelemällä olutta, kuten äskettäin opin HIMA-hemmoilta. Varsovassakin pitäisi ehtiä käymään, hyvää kamaa sielläkin tarjolla.

maanantai 17. joulukuuta 2018

Evil Twin Even More Pecan Pie Jesus

Tanskalais-amerikkalaisella Evil Twinilla on Even More Jesus -niminen imperial stout, jota en ole koskaan maistanut. Nyt Antti J. Jokinen (ei siis Krista Kososeen liitetty Antti) tarjosi ex-pomolleni Antti Hämäläiselle, seuraan liittyneelle Ari Nyforsille ja itselleni pekaanipähkinäpiiras-versiota oluesta. 12%, yllättävän kuivaa, paahteista, lakritsaa, miksei pähkinääkin. Ari N totesi oluen maistuvan hieman kallioimarteen juurelle. Sellaisesta en ole kuullut, mutta varmaankin näin. Sosiaalinen vuorovaikutus edelleen hallitsevaa arviointitilanteessa, mutta yllättävän hyvältä Jeesus-olut vaikutti. Panema, 17.12.2018.

Eleusis Cosecha

Viime keväänä sain ex-pomoni kautta Varsovassa vaikuttavalta Antti J. Jokiselta näytteen paikallisesta caribbean imperial stoutista. Nyt herra itse oli Helsingissä käymässä ja saatiin sovittua tapaaminen Panemaan. Varsin ulospäinsuuntautunut kaveri, jonka kanssa tuli keskusteltua läpi erinäisiä aiheita mm. Puolan sisäpoliittisesta tilanteesta Brexitin kautta vorschmackin todelliseen koostumukseen. Juomana farmhouse alea Valladolidista, 6,5%, varsin hapanta, kirpeää hedelmäisyyttä,  mausteita. Kuivaa, pihkaisuutta, ei ehkä täysin puhdasta. Sosiaalinen tilanne haastava, keskittymiskyky ei paras mahdollinen oluen arviointiin. Panema, 17.12.2018.

Green Street Tiny Pissed Off Penguins Chess Club

Suunnistin yli sohjoisen Harjun Panemaan. Venäläistä DIPAa Moskovasta, 8,4%. Trooppishedelmäinen, hieman karamellinen tuoksu, mansikkaa myös. Maku on puhtaampi, perushedelmäinen, hieman kipsinen. Ei kovin raikas, mutta sentään kevyesti katkera. Yhtä ärsyttävä nimi kuin Flying Dutchmaneilla. Helsinginkadulla joku nätti nuori nainen tuli Paneman ikkunan eteen ja vilkutti minulle lapasillaan. En tuntenut, yritin hymyillä hämmentyneenä. Ikkunapöydässä ei muita. Lumi tekee ihmiset levottomiksi. Panema, 17.12.2018.

Flying Dutchman Chubby Santa Got Stuck In The Chimney Stout


Kyllästyin ensin Flying Dutchmanin oluiden nimiin ja sitten itse oluisiinkin. Jotenkin liian persoonattomalla hillityllä tavalla näitä on tasaisesti tullut tarjolle. Viimeisimmät olen skipannut, mutta kun Kuikan riilipumppu oli imetty kuiviin, päätin tarttua jouluiseen piipuntukkeeseen. Stout siis, 8%. Mustaa, vaniljaista ja makeaa. Ensipuraisu siis pettymys, mutta jatkossa olut kuivenee jonkin verran. Taas siisti mustaan tapettiin häviävä virkamiessuoritus, kyllä tämä kaikista lausuntokierroksista selviäisi direktiivit täyttäen. Kuikka, 17.12.2018.

Ingmar Bergman: Gycklarnas afton

Bergmanin Viettelysten ilta teki aikoinaan hyvän vaikutuksen ja pidin sitä Bergmanin vanhimpana vahvana teoksena, valmistunut siis 1953. Se on hieman yllättävää, koska olen aina inhonnut sirkusta ja sirkusaiheisia elokuvia. Sen takia en voi sietää mm. monia Chaplinin tai Fellinin elokuvia. Säännön vahvistava poikkeus Bergmanin teoksen ohella on noir-klassikko Nightmare Alley. Sven Nykvistin kuvaus ja elokuvan yleisempikin visuaalisuus tekivät nytkin vaikutuksen. Alkupuolen nöyryytystakauma mykkäleffan vahvuuksilla toteutettuna edelleenkin hätkähdyttävän tehokas. Restauroitu kirkas kopio vielä Ylen esityksessä. Illuusioton synkkä ihmissuhdekuvio ennakoi hienosti Bergmanin myöhempiä syvällisempiä variaatioita teemoista. Lopussa elokuva hieman karkaa ohjaajan käsistä, mutta hieno leffa edelleen. Harriet Andersson yhtä raikas kuin samoihin aikoihin valmistuneessa Sommaren med Monikassa. 

lauantai 15. joulukuuta 2018

Maku Juicy IPA, cask ale

Tuusulan Makullakin on kannustettava cask-ohjelma, käsittääkseni olen muutaman tuotteen missannut, mm. Mosaic APAn. Nyt Kampissa mehu-IPAa, 6,2%. Samea, sitruksista, pehmeää, täyteläistä, ei liian mehuista, Mallas tulee mukaan, kevyet katkerot, toimii hyvin. Ehkä intensiivisempää otetta vielä voisi toivoa, vaikea tarkentaa, mutta jotain viimeistellympää vetoa tästä vielä uupuu. Vertaismaistelija Keskisarja löysi marmeladia ja yrttejä, itselleni tästä ei sellaista kohonnut. Angleterre, 15.12.2018.

Malmgård Rye ESB, cask ale


Pyörähdin tsekkaamassa uuden Oodi-kirjaston, tuntui kohuun nähden yllättävän pieneltä pytingiltä. Uusi vanhojen leffojen teatteri Regina oli tungettu peränurkkaan, mutta katsotaan jatkossa miten homma toimii. Kampissa pumput täynnä kotimaista, ensimmäisenä maistoon Pernajan ruis-ESBiä, 5,2%. Kirkas ja punaruskea, maltaista ja leipäistä, pehmeää on, hyvin toimii, yllättävän hyvin katkeroakin. Toffeisuus on leipäisempää tässä, mutta ei tämä rumilla luvuilla häviä alan klassikolle. Angleterre, 15.12.2018.

Outer Range Leave a Trail

Toinen tölkki Coloradosta, 7%, Mosaic, Hallertau Mittelfrüh. Ehkä ei niin samea kuin edellinen. Tuoksu taas sitruksinen, maltillisempaa hedelmäisyyttä, kuiva, mutta ei niin raikas kuin Nature Shapes. Katkeruuttakin vähemmän. Tämä ei ehkä ollut hintansa 13,90€ väärti, edellinen taas oli. Pien, 15.12.2018.

Outer Range Nature Shapes

Suomalaisturistit kutsuvat usein San Franciscoa Friscoksi, mutta oikeakin Frisco näkyy olevan Coloradossa, josta Pien saanut roudattua kamaa paikalliselta panimolta. Itse asiassa olen näköjään ajanut kylän läpi siirtyessäni 2014 Leadvillestä Dillon Damin panimoon. Outer Range perustettu tietysti paljon myöhemmin. 6,2%, DDH,  Nelson Sauvin, Ekuanot, Citra. Samea, mehuinen, pehmeän appelsiininen, kuiva. Tuoreelta tuntuu, hieno homma. Jonkin verran peräkärryäkin. Pien, 15.12.2018.

Tempest All The Leaves Are Brown

Kiertelin jouluruuhkassa Helsingin levykauppoja ja yritin ostaa edellispäivänä ilmestynyttä Springsteen on Broadway -levyä. Bruce Springsteen tuntui olevan monille levykauppiaille tuntematon suuruus, osa kertoi hämmentyneenä levyn päässeen jo loppumaan. Hipsterisukupolven kauppiaille tuli ilmeisenä yllätyksenä, että minun sukupolvi saattaa vielä olla kiinnostunut ostamaan Springsteenin uutta levyä. Olin tietysti naiivi, kun kuvittelin pystyväni hankkimaan tämän tuotteen 1980-luvun use casella. Totta kai tällaiset pitää nykyään hoitaa nettiostoksina. Terveisiä vaan jäljellä oleville kivijalkalevykauppiaille, minulla ei todellakaan ole teille enää mitään käyttöä. 

Siirryin pohdiskelemaan tätä asiaa Pieneen. Hanoissa ei enää edellispäivänä lanseerattua Outer Rangen IPAa, ei tietenkään. Nyt tarvittiin kovempaa kamaa ja päädyin skotlantilaisen Tempestin imperial brown aleen, 11,2%. Ilmeisesti tynnyrikypsytystäkin käytössä, kaakaota, makeutta, vaniljaa. Pehmeää, mutta ei minun makuun. Tämä rauhoitti kuitenkin mukavasti. Pien, 15.12.2018.

perjantai 14. joulukuuta 2018

Stadin Panimossa tapahtuu joulukuussa 2018


Itseäni on jo pitempään harmittanut se, että perinneolutta sahtia pannaan Suomessa teollisella leivinhiivalla. Samaan aikaan mm. norjalaiset elvistelevät alkuperäisellä kveik-hiivallaan ja keräävät globaalit pointsit muinaisoluiden markkinoilla. Stadin Panimon Timo Konttinen on nyt tarttunut toimeen ja hankkinut kovalla rahalla 1800-luvun suomalaisia sahtiastioita. VTT:n irlantilainen Brian Gibson on maailmanluokan hiivaekspertti ja tohtori saatiin Suvilahteen irrottamaan puisista tuopeista (tai mitä ne nyt on) hiivajäämiä. Tilanne oli jännittävä ja jäämme odottamaan miten operaatio tästä jatkuu. 





Kaikilla osapuolilla on ollut äärimmäisen kiireinen syksy ja itsekään en ole pitkään aikaan päässyt Stadin Panimon uutuuksia kokeilemaan. Nyt Brianin, Ilkka "Kusettaja" Sysilän, HDC:n Mikko Mykkäsen ja Stadin henkilökunnan kanssa päästiin kollaamaan tilannetta. Tyypillinen kaoottinen tilanne, vierailijaryhmiä puski panimoon ja yritimme väistellä heitä kaluston seassa. Hillitty aloitus, South Pacific Lager tuntui tasapainoiselta tyypilliseltä Stadin tuotteelta ja tutumpi Mosaical Ale tarjoili voimakkaampia hedelmäisiä aromeja. Genuine APA (5,2%) oli vielä varhaisessa kehitysvaiheessa ja jäi vaisummaksi.

Sysilä ehti jo etukäteen hehkuttamaan Imperial Pilsiä (6,0%) ja nyt todellakin on käsillä yksi Stadin mielenkiintoisimmista tuotoksista pitkään aikaan. Erittäin viljainen vahva pilsner, jossa poikkeuksellisen raskas peräkärry suvilahtelaiseksi olueksi. Nyt kyllä täytyy kompata Kusettajaa, ei tästä oikein moitteen sijaa löydy. Tuntui jopa liian kuivalta, mutta sehän on pelkästään positiivista. Kierrokset vain kovenivat, Imperial Porter, 9,5%, kuohkeaa, tuoksussa kahvia ja lakritsaa, täyteläinen maku, hieman makeaa hedelmäisyyttä. Tässä on kova haastaja kyllä tänä talvena mille tahansa suomalaiselle porter/stout -tekijälle, Tuju ja Sonnisaari mukaan lukien.

Lopuksi sitten enemmän kuriositeetteja. American IPA 5,5%, tässä on ohitettu Stadin normaali trooppishedelmäinen aromihumalointi, hyvin mallaspainotteinen ja kuiva olut, nytkin on saatu peräkonttiiin tungettua hyvn tavaraa. Kovin tasapainoiselta tämä ei nyt kuitenkaan tuntunut, sori vaan. Fest Pils, 5,3%, hedelmäisempi ja vähemmän kuiva tapaus imperial pilsiin verrattuna, hyvin puhdas taas, mutta jäi hieman liian matalaprofiiliseksi. Lopuksi uusi variaatio NEIPAsta, tämä ei vielä läheskään lopullisessa valmiudessa, mutta ainakin nyt on saatu sameus kohdalleen, mehuisuuttakin on, mutta ei alan parhaiden mitoissa. Tästä voi kyllä vielä kehittyä contender. Stadin Panimobaari, 14.12.2018.